maanantai 3. lokakuuta 2016

Komentaja ja käskyttäjä. *Arvontamuistutus*

Älä tee noin. Et saa. Älä tuu tänne. Mene pois. Ei niitä kenkiä. Ei saa laittaa lippistä. Et saa ottaa tota lelua. Istu siihen. Odota. Mene vessaan. Anna se mulle. Toi on MUN! 

Käskyjä meidän viisivuotiaan suusta osoitettuna suoraan pikkuveljelleen. Useampikin lausahdus voisi toki olla suoraan omasta suustani ja sehän sitten selittääkin varmasti sen, miksi tuo vanhempi näitä viljelee. Onko tämä taas jokin vaihe vai aloittaako lapset oikeasti jo näin aikaisessa vaiheessa tuon pomottamisen? O käskyttää koko ajan veljeään ja eniten se näkyy tietysti aamun lähdöissä, mutta myös muissa päivän askareissa. Yksinkertainen esimerkki on sellainen, että D kysyy minulta saisiko hän purkan ja ennenkuin ehdin vastaamaan kiiruhtaa O toteamaan ettet saa. Huutohan siitä syntyy! Olen useasti sanonut O:lle, ettei hänellä ole oikeutta käskyttää veljeään kuten itse tahtoo tai parhaaksi näkee. Se minkä takin, tai mitkä kengät tai unilelun D laittaa päälleen tai ottaa mukaansa on pelkästään äidin tai isän ja D:n välinen asia. Esikoisen on turha puuttua siihen ottamalla kantaa mitenkään, jos ainoa asia mitä hän osaa tehdä on komentaa.


Rasittavintahan tässä on tietysti se, että sen tietää aina mihin nämä kinailut päättyvät. D tekee jotain, mihin O ottaa kantaa komentamalla ja/tai käskyttämällä. D väittää tottakai vastaan, jolloin jo tästä on sanaharkka valmiina. Toinen väittää toista ja toinen toista. Yleensä kuopus on se kumpi menee fyysisyyksiin ensin ja tönäisee veljeään, koska ei osaa taistella verbaalisesti veljeään vastaan. Seuraavaksi O tulee päälle ja itkupotku on valmis.

Yleensä aina menen väliin jo sen ensimmäisen O:n komentamisen jälkeen toteamalla pojalle, ettei asia hänelle kuulu, tai, ettei hänellä ole sanavaltaa tässä asiassa. Useimmiten tapahtumat kuitenkin kulkee siltikin ylhäällä kuvatun mukaisesti tai sitten minä olen esikoisen silmissä se paha, jota vastaan hän alkaa tapella. Väittää, että hän saa sanoa mitä tahtoo, tai käskeä ketä haluaa. Useimmitenhan se päättyy siihen, että äiti on TYHMÄ ja "kaikilla" on paha mieli. Että hyvää päivänaloitusta taas minullekin.

Uhmaahan tuo on ja sitä sellaista "minä näytän kuka täällä määrää" kukkoilua. Uskon vakaasti siihen, että tämäkin on ohimenevää, mutta onko jotain tapaa, millä tehdä tästä suosta helpommin kuljettava? Miten lapsen päähän saisi iskostettua sen, että lopeta tällainen käyttäytyminen? Kun sen tietää, ettei tällä käytöksellä koskaan saa haluamaansa lopputulosta ja itse asiassa omakin suu menee mutruun, kun kaikki on toisilleen ärtyneitä.

Tänään vielä ehdit osallistua arvontaan!

3 kommenttia:

  1. Jotenkin niin tutun oloista. Vaikka eihän meidän lapset noi enään tee. He ovat parhaimpia kavereita keskenään. Kyllä se teilläkin edessä on, pomottelu loppuu :) :)

    VastaaPoista
  2. Kaikki muuttuu heti paljon monimutkaisemmaksi kun lapsia on kaksi ja toinen saattaa loukata toista! Kuulostaa kuitenkin todella tutulta <3 Minun strategia kaikessa on keskusteleminen. Jos (eli kun) se ei toimi, yritän palkitsemista. Saa esim. tehdä jotain kivaa yhdessä jos yhden päivän on kokonaan pomottamatta. Sitten ensimmäisen palkinnon jälkeen joku tarravihko käyttöön jossa saa tarroja onnistuneista päivistä jne. Joissain tilanteissa kun sekään ei enää toimi otan rangaistukset käyttöön. Kamala myöntää, mutta viimeistään se toimii! Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskustelua mäkin aina yritän, kehotusta toimia toisella tavalla ja ohjaamista oikeaan suuntaan, mutta eihän se _koskaan_ onnistu :D Kyllähän tämä joskus helpottaa, mutta kyllähän ärsyttää kun jokaisen aamun saa aloittaa tappelemalla.

      Poista

Risuja vai ruusuja? Kiitos kommentistasi!