tiistai 2. elokuuta 2016

Pahin pelkoni.

purjehdus purjehtia sininen vene purjevene suomen kesä 2016 suomi

Pahimmat pelkoni kohdistuvat vain välillisesti minuun itseeni. Pahin pelkoni on pohjimmiltaan rakkaan menetys, mutta se mitä pelkään, on tapa millä toinen lähtee.

Ennen lapsia pahin pelkoni kohdistui koiraani. Menetyksen pelko. Pahinta, mitä voisi tapahtua olisi koiran jäminen auton alle. Se, kun koira vain juoksisi suoraan eteenpäin, päämäärätietoisesti jonkun puskan läpi, mutta puskan toisella puolelle menisinkin autotie ja koiran kulku päättyisi yhdessä silmänräpäyksessä ohi ajavan auton alle.

Lasten syntymän jälkeen koiran menetys ei olekaan enää tuntunut niin pahalta. Kumpaakaan koiraamme mitenkään väheksymättä, en vain osaa enää pelätä niiden puolesta samalla tavalla. Vaikka koiramme on meille jokaiselle perheenjäsenelle hyvinkin rakkaita - kuin perheenjäseniä hekin on koira kuitenkin minulle aina vain koira ja aina ihmiseen verrattaen jää sijalle, mikä on tarjolla vasta ihmisten jälkeen.

Pahin pelkoni on ollut jo useamman vuoden vesi. O:n vauva-aikaan en edes osannut pelätä vettä, mutta se taisi johtua siitä, kun vauva ei liiku. Aiemmin en ole osannut varsinaisesti koskaan pelätä vettä, mutta sanotaanko nyt näin, että joskus yön pimeinä tunteina pienessä moottoriveneessä olen koittanut karkoittaa mielestäni sitä ajatusta, mitä kaikkea meri pitää sisällään. Mitä kaikkea on sen pinnan alla? Tunne taitaa olla vähän samanlainen kuin pimeän pelko. Pelkäät sitä, mitä et näe, vaikka se olisi ei mitään.

Nyt kun lapset ei vielä osaa uida on pahin pelkoni lasten hukkuminen. Eikä varmastikaan tätä pelkoa auta se, että useampana kesänä on saanut lukea tapaturmaisista lasten hukkumisista. Toisinaan se vaaran paikka on mökkiranta ja toisinaan kotiranta. Uima-altaat, paljut ja muutkin löytyy tuolta surullisen kuuluisalta listalta. Onneksi tänä kesänä ei suuresti näitä tapauksia ole ollut tai sitten en vain ole lukenut niistä.

Pahimmat pelkoni tulevat vielä useasti elämäni aikana muuttumaan ja lähes mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavaksi pelkään. Hukkumisen pelon kun on pakko hälvetä sitten, kun lapset oppivat uimaan.

Onko sinulla pahimpia pelkoja?

4 kommenttia:

  1. Hui! Minä pelkään ehdottomasti eniten tulipaloa ja sitä, että jäisimme loukkuun palavaan taloon lasten kanssa. Kamalaa.. Huomaan, että tämä ajatus pyörii mielessäni useimmiten kaikista hirveyksista mitä voisi sattua. Olen hysteerinen silitysraudan, kahvinkeittimen, lieden jne. kanssa.. Onneksi on palovaroittimet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassua kuinka sitä ajatteleekin useasti sen "pahimman kautta", mutta ehkä se kaikki kuuluu elämään ja nekin tunteet pitää tuntea, että on se kuka on. Tulen voisin kuvitella olevan seuraava pelkoni, sillä ihan niinkuin vettäkin - ihannoin ja pelkään, tunnen samalla tyyneyttä ja myrskyä, niin tuli on samanlainen. Äärettömän kiehtova, mutta myös niin raaka.

      Poista
  2. Mulla oli just noita pelkoja kans mitä sullakin. Tosin koiran menetys pelko on tullut vasta kun lapset olivat jo melkein aikuisia. Tällä hetkellä pelkään jos menetän puolisoni....mitenkä minä pärjään yksin isossa talossa ja paljon pihatöitä ym. Joskus unohdan tuonkin pelon. Kait se on ihan terveellistä välillä pelätä, mutta siihen ei saa jäädä makaamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon siihen, että on hyvä pelätä tiettyjä asioita, kunhan pelko on juurikin hallittua ja "järkevää". Pelkokin on tunnetila, se saa meidät ehkä tuntemaan itsemme vähän epävarmoiksi, mutta se myös tekee meistä niitä keitä me ollaan. Inhimillisiä.

      Poista

Risuja vai ruusuja? Kiitos kommentistasi!