torstai 25. elokuuta 2016

Minä en ole enää minä.

Tutipuun Lindiz julkaisi tänään rehellisen, brutaalin ja hyvin avoimen tilityksen parisuhteestaan ja sen tämän hetkisestä tilasta. Lähdin kirjoittamaan hänelle kommenttia ja hetken sormien juostua näppäimistöllä tajusin, että olin oikeastaan kirjoittanut omasta elämästäni ehkä sen raadollisimman postaukseni ikinä. Ei tällaista voi vain lätkäistä jonkun kommenttiboksiin, kun tännehän se oikeasti kuuluu.

Kyllähän minä pitkään tätä olen jo pyörittänyt mielessäni - että kirjoitanko. Kerronko julkisesti siitä missä jamassa tässä ollaan, kun ainoa kenelle oikeasti olen tähän mennessä kertonut kaiken on siskoni. Lisäsysäys tässä asiassa oli kuopuksen neuvolakäynti. Neuvolatädille olen muutaman sanan sanonut asiasta (erimielisyys lapsiluvusta) vuosi sitten, kun hän kysyi miten vanhemmilla menee keskenään. Nyt vuotta myöhemmin hän kysyi onko tilanteemme muuttumaton vai onko se muuttunut johonkin suuntaan. Kiiruhdin toteamaan, että ongelma on edelleen sama, mutta olen ymmärtänyt, että minä olen se kenen kuuluu luovuttaa. Naurahtaen totesin siihen suomalaiseen tyyliin kera kädenheilautuksen "ei tässä mitään" ja "kyyyllä tämä tästä". Huumorilla läpi tästäkin, sillä se on sopiva suojakilpi. Luulen ettei neuvolatätikään nähnyt muurini taakse ja uskoi sanani. Se taisi olla ensimmäinen tulikoe tällä uudella polullani.

kommammaa parisuhde lapsiluku hanna luopumisen tuskaa

Muutamia viikkoja sitten meillä räjähti. Mitta tuli täyteen ja jotain oli tehtävä. Meidän parisuhteessahan on tuo yksi pieniISO ongelma. Se ettei me olla yhtä mieltä lapsiluvusta. (Jos vasta nyt olet blogissani ensimmäistä kertaa, kannattaa tutustua asiaan lukemalla myöskin aiemmin postaukseni aiheesta kun kompromissiä ei ole ja kohti parempaa huomista.) Minä haluaisin olla vielä kolmannellekin äiti ja koen, että meillä olisi siihen kaikki mahdollisuudet, samalla kun mies ei halua enää ikinä-koskaan. Koska hän ei halua katkonaisia öitä. Koska hänestä tuntuu ettei hänellä ole nykyisillekään tarpeeksi aikaa. Koska meidän talous ei kestä..

Puolitoista vuotta olen halunnut ja vuosi ollaan asiasta väännetty ja käännetty. Soudettu ja huovattu. Minä haluan - vieläkin. Hän ei - edelleenkään. Minun oli pakko tehdä asialle jotain. En jaksanut enää uskoa ja luottaa parempaan huomiseen. Sellaiseen, että jokaisen tämän hetken päivän läpi menen sillä ajatuksella, että myöhemmin on parempi. "Kyllä se vielä mielensä muuttaa". Menin pohjalle ja luovutin. Sanoin sen miehellekin ja hän katsoi vierestä pahaa oloani ja kyyneleitäni. Yritti lohduttaa ja lohduttikin. Oli vaan todella vaikeaa ottaa se lohdutus vastaan häneltä. Siltä ainoalta ihmiseltä, jonka takia itseni lisäksi tunsin ja tunnen näitä tunteita. Hän kertoi kuinka pahaa hänen tekee nähdä minut siinä tilassa ja kuinka tekisi mitä vain, jotta voisi auttaa minua. Ymmärrättekö? Mitä vain? Paitsi sitä!! Totesin itsekseni, että tästä päivästä alkaa oma tieni kohti kovetetumpaa sisintä. Sitä toisenlaista minää, mikä minun on rakennettava ja saatava aikaan. Minun on pakko rakentaa tunne-elämäni ympärille muuri. Kovettaa itseni entisestään. Olla niinkuin kaikki olisi hyvin, olla kuin olisin onnellinen.

Olen aina inhonnut teeskentelijöitä ja sellaisia ihmisiä, jotka esittävät jotain mitä eivät ole. Aidot ihmiset aitoine tunteineen on parasta mitä tiedän. Itse en ole koskaan uskaltanut täysin olla se mitä olen ja minä vasta harjoittelin sitä miten sellainen ollaan. Kertalaakista käänsin kelkkani täysin. Ei ole syytä pilata tämän asian takia koko elämää tai rikkoa lasten kotia. On asioita ja ihmisiä joiden vuoksi minun on oman itseni kustannuksella uhrauduttava. Ne asiat on lapseni. Pojat joiden vuoksi tekisin mitä vain. Jokainen lapsi (sekä aikuinen) ansaitsee rakastavan kodin, jossa on rakkautta kaikkien osapuolten välillä. Siinä mielessä tämä on helppoa, sillä ei minun tarvitse teeskennellä rakastavani - se tulee luonnostaan, mutta minun pitää tarkkaan miettiä mitä teen, miksi teen ja miten teen. Milloin avaan suuni ja mistä asiasta. Täytyy vain esittää ettei tätä asiaa koskaan ollutkaan ja mikä tärkeintä - sitä ei ainakaan enää ole. Katkeroituminen on edelleen suurin pelkoni ja sitä vastaan koitan tastella kynsin ja hampain. Riitelyksi jos homma menisi pitkällä aikavälillä, olisi varmasti parempi erota, kuin olla yhdessä - lasten sekä meidän kummankin aikuisen vuoksi.

Vedän verhon eteen, asettelen muutaman kulissin rinnalleni ja hymyilen. Joku joskus lauloi – me ei olla enää me. Minä voin todennäköisesti joskus todeta "Mä en ole enää mä". Ja toivottavasti sitten voin kertoa etten enää esitä. Toivottavasti sitten olen muuttunut.

14 kommenttia:

  1. Muista myös oma onnesi. Kuulostaa raskaalta taakalta kantaa ja vain "unohtaa". Miten olisi pariterapia, jossa voisitte saada asiaan ulkopuolisen neutraalin avun. Niin kuin sanoit kannattaa tehdä kaikkensa, että perhe pysyy yhdessä. Terapiassa voisitte saada apua asian kanssa elämiseen ja sinä saisit keventää taakkaasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se raskas ja enhän mä oikeasti tiedän miten sen tekisin, mutta pakko se vain on koittaa työntää jonnekin kauas mistä se ei enää pomppaa esiin. Terapiaa ehdotin miehelle jo aikoja sitten, juurikin ajatuksella että voitais löytää keino millä mennään tästä eteenpäin yhdessä, en suinkaan uskoisi, että kukaan voisi meistä kummankaan halua kääntää. Hän ei kokenut sitä oikeaksi tavaksi ja jos totta puhutaan niin en halua lähteä puhumaan ammattilaiselle ulkopuoliselle asiasta, jos kummatkin ei usko siihen, että siitä voisi olla apua.

      Poista
  2. Niin rohkea kirjoitus! <3 On vaikea hyväksyä ja samalla vaikea luovuttaa. Ymmärrän ajatusmaailmaasi sillä itse olen myös aina ajatellut, että minulla vielä joskus on kolme lasta. Se mielikuva on niin vahva että se on osa minua ja jos se syystä tai toisesta ei toteutuisi en tiedä mitä ajattelisin. Mä en olisi enää mä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 jotenkin tuntuu, että osaisin vielä hyväksyä tämän, jos yrityksistä huolimatta kolmas ei tulisi, tai jos meidän jommankumman vanhemman terveys olisi vaakalaudalla, tai jos minulle olisi sanottu kahden sektion jälkeen, että riskit on liian suuret. Tiedän, että miehen syyt ovat konkreettiset, mutta silti koen että tämä on asia missä on kaksi halua vastakkain - ne ääripäät.

      Poista
  3. Rohkea kirjoitus, joka tuntui syvällä lukijassakin. Pariterapiaa minäkin olisin ehdottanut, mutta molempien pitäisi toki siihen mennä avoimin mielin ja uskaltaa katsoa sekin kortti ilman ennakkoluuloja. Voimia asian kanssa joka tapauksessa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi! Unohtaahan ei kai oikeasti voi, eikä se kannatakaan, mutta sopeutua mä voin yrittää. Tulevaisuus näyttää sitten, kuinka pitkälle pääsen.

      Poista
  4. Voimia vaikean asian äärellä <3 <3 <3

    VastaaPoista
  5. Halusin jättää viestin merkiksi, vaikka mitään järkevää sanottavaa ei ole, että luettu on -sydämellä. Lapsilukuasia on yksi maailman vaikeimmista asioista, montako on riittävästi? Ja siihen molempia osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytäminen voi olla haastavaa. Ettei jäisi nakertamaan päätös kumpaankaan suuntaan. Valoa ja voimia toivotan pohdintojesi tielle ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Olen oivaltanut, että rahan lisäksi tämän on oltava yksi pahimmista riidan aiheuttajista parisuhteissa. Se joko yhdistää tai erottaa ja paljon toki riippuu kummastakin parisuhteen osapuolesta, miten sitä asiaa käsitellään ja käsitelläänkö ollenkaan.

      Poista
  6. Tulin lueskelemaan näitä... On kyllä todella koskettavia ja samaistuttavia asioita. Toivon, ettei aikani ole vielä lähteä tuolle kovettumislinjalle, mutta sieltä se tulee jos muutosta kolmesta neljäksi ei meillä tule. Meillä tohon itkuun ois reagointina, että älä ahdista häntå, joten sinäänsä sun mies edes yritti olla läsnä surun kanssa vaikka mieli oli eri. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin tätä asiaa läpi pitkään ja hartaasti. Hyvänä asiana näin jälkikäteen tajuan olleen sen, että vaikka miehelläni ei varsinaisesti ollut sanottavaa suuntaan tai toiseen toimi meillä kuitenkin keskusteluyhteys aina. Toki se oli sitä, että minä puhuin ja purnasin ja hän kuunteli, mutta kuten sanoit oli kuitenkin läsnä ainakin jolain tasolla tukemassa minua.

      Poista

Risuja vai ruusuja? Kiitos kommentistasi!