torstai 4. helmikuuta 2016

Millä aamuista saisi helpompia?

Eiköhän tuossa jo ainakin yhden postauksen verran hehkutettu sitä kaikkea ihanaa, iloa ja onnea, että on aika taas jo marmattaa ;) Millainen on normaaliaamu?

Jos lapset ei laita vastaan vaatteiden vaihdossa, niin sitten aamupalan syömisessä. Tai voihan se aamupala olla vääräkin. Tai halutaan aamupalaksi jotain sellaista mitä ei vain yksinkertaisesti ole kotona. Tai jos näissä ei tule ongelmia, niin hampaita ei haluta pestä. Vaipanvaihto on täysin nöynöy. Vaatteetkin saattavat helposti olla väärät.

Kurakelillä tai pakkasella halutaan laittaa jalkaan kesälenkkarit ja maailman loppuhan siitä syntyy pienelle ihmiselle, kun aikuinen sen kieltää. Tai voi se olla niinkin, että toppavaatteiden sijasta halutaan laittaa kuravaatteet, vaikka keli ei vaadi sitten niin ollenkaan niitä.

Piposta käydään aina keskustelu. "Haluan ton, enkä sitä!" ja ainahan se ton on joku sellainen, mikä ei juuri nyt vallalla olevaan keliin sovi. Esimerkiksi D saattaa hyvinkin valita päähänsä hellehatun 20 asteen pakkasella. Eikä millään ymmärrä miksei äiti sitä hyväksy. Nyt käydään jo neljättä maailmansotaa.

Hanskat. Sekin on sellainen asia, että lapset taitaa laittaa vastaan vain vastaanlaittamisen ilosta. Onkohan joku sanonut niille, että niin kuuluu tehdä? En halua kurahanskoja (ja vettä tulee ku aisaa), Haluan kurahanskat (pakkasta sen 20 astetta), mielellään vuorettomat enkä kelpuuta alle toisia hanskoja.

Ja sitten kun lapset on puettu pitäisi vielä minun saada ulkovaatteet päälle. Tässä on oiva tilaisuus ja poikien mielestä oikein sopiva rako vetäistä taas herneet nenään jostain asiasta. "Äiti mihin me mennään? Mennääks me muka hoitoon!?!" BÄÄÄÄÄÄÄÄH! "Mä en halua!" Ja vaikka nuo pojat ei muuten osaisi tehdä kahta asiaa samaan aikaan, niin huutaminen ja vaatteiden riisuminen kyllä onnistuu. Samaan aikaan.


Kaiken tämän lisäksi täytyy tietysti vielä kinastella veljen kanssa. Mistä ihmeestä niillä riittää energiaa kaikkeen?

D: "Mä oon jo iso poika."
O: "Et oo, mä oon iso ja sä oot pieni."
D: "Äitiiiii, O sano et mä oon pieni, bääääää!" ja tönäisee veljeään, joka antaa samalla mitalla takaisin.

tai

D: "Mä otan Transformersnaamarin mukaan."
O: "Et ota."
D: "Otanpas."
O: "Äitii, D sano et se ottaa ton naamarin mukaan."
Minä: "Mitä sitte? Otathan säkin ton omasi mukaan? Eikä se ole sun asias sanoa veljelles mitä saa ottaa ja mitä ei saa ottaa mukaan:"
O: "Mut ku ei D saa ottaa, ku mä otan."
D: "Kyl mä otan."
ja yleensä tässä vaiheessa O menettää hermonsa ilkkuvalle D:lle ja joko tönäisee, läppäsee, potkaisee tai jotain muuta, josta sitten taas tietysti seuraa se, että D huutaa kun (muka) sattui ja minä huudan kummallekin, että käyttäytykää nyt!!

Ja sitten toistat tämän saman jokainen arkiaamu. Heräät klo 5.45 ja on suorastaan saavutus olla ovesta ulkona klo 7.25. Puoli kahdeksalta pitäisi olla perhepäivähoitajan luona, mutta niin vaan se kello oli tänäkin aamuna 7.45, kun pihaan kurvasin.

Eihän kaikki aamut tällaisia ole, mutta koskaan ei taida olla tullut vielä vastaan sitä aamua, kun kaikki menisi helposti. Aamulla kun taas löysin itseni tältä sotatantereelta mietin hiljaa mielessäni niitä rauhallisia ja kiireettömiä aamuja. Aamuja ennen lapsia. Aamuja jolloin sait pitää vain itsestäsi huolta.

Siinä huutomyräkässä taisin jo hetkeksi sulkea korvani ja matkustaa jonnekin kauas. Joskus sitä vaan niin kaipaa niitä aamuja, kun aamupalan teit vain itsellesi. Söit sen (aikataulussa), eikä ketään vieressä olevaa tarvinnut hoputtaa. Ketään ei tarvinnut herättää ja näin ollen et myöskään pahoittanut mieltäsi ensimmäisen kerran sinä päivänä siihen herätykseen. Mietit vain omat vaatteesi ja vaihdoit ne. Laitoit hiuksesi ja meikkasit. Pesit vain omat hampaasi. Keräsit laukkuun vain omat tavarasi ja puit vain omat päälivaatteet päälle. Mikä tärkeintä, et hikoillut jo tässä vaiheessa päivää kuin pieni sika konsanaan. Kävelit yksin autolle, eikä todellakaan ollut pakko mennä jokaisen, tai edes yhden vesilätäkön kautta. Ei tarvinnut kuunnella lastenlauluja ja pääsit ajamaan suoraan kotoa töihin.

Sitten klisee. Tietenkään en hetkeäkään vaihtaisi pois ja edelleenkin koen, että psyykkeeni kestäisi vaikka useammankin parkujan, mutta kai sitä joskus kuitenkin saa kaivata jotain muutakin? :D

2 kommenttia:

  1. Hahaa.. Niin klassikko! Tunnistan kertomuksestasi aika monta kohtaa. :) Meidän aamut ovat myös yleensä aika häsläystä mutta yritämme suoriutua ulos kotiovesta 45 minuutissa. Siihen mahtuu tietty aika monta kiukuttelua, mutta sen kestää kun tietää, että se on ohi ihan pienen hetken päästä. Päässäni muistutan itseäni lauseella: "this too shall pass". hihii.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 45 minuuttia on kyllä jo ihailtava suoritus :D Toki mulla aikaa menee lähes puoli tuntia aamusta pelkän kahvin lipittämiseen, jotta herään tarpeeksi :)

      Poista

Risuja vai ruusuja? Kiitos kommentistasi!