lauantai 6. helmikuuta 2016

Meillä ei ole enää vauvaa.

Juuri ennen joulua pieni vauvani - kuopukseni, kasvoi isoksi pojaksi. Vauvahan tuo ei ole oikeastaan ollut enää pitkään aikaan, mutta viimeisetkin vauvan rippeet katosivat tuosta taaperosta sillä hetkellä, kun tutit hävisi meidän huushollista.

Emme tiedä mihin ne meni, mutta meillä on arvaus. Arvaus, joka tuli suoraan tuon pienen pojan omasta suusta. "Ehkä tontut on hakenut ne vauvatontuille". Niin siinä saattoi ihan oikeastikin käydä.

Oikeasti. D:llä oli tutti lähinnä nukkumista varten ja päivisin sitä ei oikeastaan käytetty. Toki tuo oli myös sellainen lohdunantaja ja sen takia se tyrkättiin pojalle loppuvuodesta useammin ja useammin. Illat oli aina (kahdella sanalla sanoen) yhtä helvettiä, kun pojat ei suostuneet nukkumaan. O vielä olisikin ollut hiljaa ja nukahtanut parissa minuutissa, mutta tämä meidän D-mies aloitti kamalan mekkaloinnin. Kerroinkin tästä ja vähän muustakin uhmasta joulukuussa. Juuri ennen joululomaa teimme sitten niin, että tutti otettiin pois D:ltä sillä tyylillä, että et saa tätä ennen kuin olet hiljaa. Ja eihän se hiljentynyt. Mies sanoi, että nyt pidät pääsi etkä vie sitä sille enää. Vähänhän se oli äidille vaikeaa, mutta kun sen 10 minuutin huudon kuunteli ja lohdutti poikaa, niin voitto oli saavutettu.


Seuraavana iltana D meni itse hakemaan tuttia kaapista. Sanoin, että ei sitä siellä ole, se on hävinnyt. Tämä ei riittänyt ja pojan piti nähdä itse. Hän katsoi ja totesi tuon jo yllä kerrotun vauvatonttujutun. Samat ongelmat on edelleen nukkumaan mennessä, mutta tutin perään ei olla sen yhden illan jälkeen itketty.

Paitsi minä. Hiljaa itsekseni. Viimeistään se, että tuokin poika on jo niin iso, ettei hän tuttia tarvitse, on minulle suurta luopumista. Jotkut teistä tietää tämän meidän perheen äidin ja isän suuren erimielisyyden ja vaikka olenkin ollut siitä taas jo pidemmän aikaa hiljaa - niin täällä, kuin oikeassakin elämässä, on se silti mielessäni joka ikinen päivä. Me sovimme silloin syksyllä, että annetaan aikaa koko asialle ja ennen kaikkea toisillemme. Annetaan ajan kulua ja katsotaan asiaa myöhemmin uudestaan. (mikä on se myöhemmin?) Toisaalta olen saattanut nyt itseni siihen tilanteeseen, että väkisinkin pärjään ja menen tämän ajan läpi ajattelemalla, että sen aika ei ole vielä, mutta että sen aika tulee. 

Minä hölmö ihan oikeasti elättelen vielä toivoa ja tällaisina hetkinä tekisi oikeasti mieli lyödä päätä ensin seinään ja sen jälkeen katsoa peiliin. Nauraa itselleen ja tyhmyydelleen. Sille naiviudelle ja sille, että olen höynäytettävissä. Niissä villeimmissä ajatuksissani minä tosiaan käyttäydyn näin. Uskon todella siihen "parempaan huomiseen" ja joskus parin vuoden päästä mieheni nauraa minulle räkäisesti "uskoitsä todella? Ei mulla ollut aikomustakaan muuttaa mieltä, mä pelasin vain aikaa".

Enhän minä edes yritä muuttaa omaa mielipidettäni tai haluani tässä asiassa, mutta toisaalta: Miten sitä voisi edes muuttaa? Olla ajattelematta - miten? Hyväksymällä? Mutta miten hyväksytään asia mihin ei usko tai minkä ei koe olevan omalta osaltaan oikein? Kyllähän tässä eteenpäin koko ajan mennään ja näytänkin varmasti siltä, ettei minua mikään vaivaa. Osaan kai ainakin perusarjessa kätkeä tämän asian aika hyvin. Kaikilta. Minä tai osa minusta on rikki ja pelkään, ettei sitä koskaan voi mitenkään korjata. Koska se yksi ja ainut ihminen, kuka sen voisi tehdä ei halua tehdä sitä.

4 kommenttia:

  1. Voi miten suuri voitto tuon tutista luopuminen on - mutta ymmärrän, että se on haikeaa! <3 <3 Minä koin samanlaista luopumisen tuskaa kun lopetin imettämisen. En tiedä oliko se viimeinen kerta kun imetin vauvaa. Ehkä?!

    Toivon niin, että saisitte tuon keskustelun käytyä ja lopullisen päätöksen tehtyä niin että kumpikin olisi tyytyväinen siihen. Luulen lopulta ettei ole mitään vaikeampaa kuin elää tietämättömänä tai elättää toivoa.. Mutta ymmärrän myös samalla, ettei sitä keskustelua ehkä halua käydä jos se päätyy sellaiseen lopputulokseen joka ei ole itselleen mieluinen! :/<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäpä sen sanoit. Ärsyttää tällainen epätietoisuus, mutta toisaalta mielummin tämä (koska silloin vielä on toivoa edes hitusen), kuin lopullinen päätös siitä, että tässä se nyt oli.

      Pitäisi vaan saada suu auki taas tuon miehenkin suuntaan, mutta miksi se on niin vaikeata? Pelkään, että se on samassa jamassa kuin minäkin. Mikään ei ole muuttunut, eli keskustelu on "turha". Tai no, pari kertaa olen vähän yrittänyt keskustella tästä, mutta kumpikin kerta oli vähän keskellä kaikkea muuta, niin ei siitä keskustelua tullut.

      Poista
  2. Eksyin blogiisi sattumalta ja olen seuraillut sitä jonkun aikaa. Lähinnä siitä syystä, että poikaseni ovat lähes samalla ikäerolla ja lähes saman ikäisiä kuin sinun poikasi. Ja aika saman ikäinen olen minäkin sinun kanssasi. Olet kirjoittanut todella koskettavasti ja rehellisesti tästä erimielisyydestä miehesi kanssa ja kirjoituksesi on jäänyt pyörimään mieleeni. Ajattelin nyt kommentoida, koska toivon että pystyisin antamaan sinulle jotain uutta ajateltavaa.
    Minä ajattelin aina haluavani vähintään kolme lasta. Ensimmäisen jälkeen oli selvää, että haluan hänelle sisaruksen, mutta en ihan heti. En olisi jaksanut ja olisin kokenut itseni riittämättömäksi. Reilu 2 ja puoli vuotta tuntui sopivalta ikäerolta. Kun saimme toisen lapsen, perheemme tuntui täydeltä ja täydellisesltä. En kaivannutkaan suurperhettä. Tavallaan kaipasin, mutta olin huomannut, että äitinä olen erilainen kuin kuvittelin. En suoraan sanottuna jaksaisi varmaan yhtään lasta enempää. En vaikka lapseni ovat parasta ja ihaninta mitä kuvitella saattaa. Onneksi mieheni on samoilla linjoilla, että 2 on juuri hyvä NYT! Emme siis ole sanoneet, että ei koskaan enää, mutta tällä hetkellä, jos pitäisi päättää se olisi molempien mielestä niin. (Aborttiin emme kyllä ryhtyisi, jos vahinko kävisi) Mutta se mitä yritän sanoa on se, että rakastan perhettäni niin paljon, että en halua kolmatta lasta. Kuulostaa aivan kamalalta, mutta kun tietää ettei oikeasti jaksaisi, pelkäisin aloittaa taas vauva-arjen, pelkäisin olla 3 lapsen äiti, pelkäisin, että tuhoan tämän ihanan perheen, kun en jaksaisi. Pelkäisin jopa oman mielenterveyteni puolesta. Jos siis mieheni haluaisi palavasti kolmatta lasta nyt, niin yrittäisin saada hänet ymmärtämään, että sen hintana saattaisi olla jopa koko perheen hajoaminen. Oletko ajatellut, että miehesi varmasti tietää sinun polttavan halusi, mutta hän myös tietää oman jaksamisensa rajat? Olisitko valmis siihen, että perheenne olisi onneton tai jopa hajoaisi kolmannen lapsen myötä? Minäkin haluaisin jaksaa! Minusta olisi ihan mahtavaa olla vaikka 5 lapsen äiti! Samaan aikaan kuitenkin tiedostan voimavarani ja sen, etten jaksaisi. Näin on juuri hyvä ja meillä on ihana, toimiva, onellinen perhe.:) Meillä on kaksi mahtavaa lasta, joihin saamme keskittyä täysillä ja joille jaksan olla läsnä ja pysähtyä hetkeen <3 En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta kun niin monessa kohtaa sanot, että päätös on tehty puolestasi, niin ei sitä ehkä ole tehty puolestesi vaan miehelläsi on vaan tullut jaksamisen rajat vastaan. Minunkaan jaksamattomuuteni ei muuten näy ulospäin. Eli vain itse tiedän/luulen tietäväni että kuppi kaatuisi kolmannesta lapsesta. Ulospäin olen jaksavainen ja ehtiväinen äiti ja olenkin nyt kahden (mutta en kolmen) lapsen kanssa. Eli tavallaan näen asian niin, että miehesi rakastaa sinua ja perhettään niin paljon, että haluaa pitää teidät koossa ja onnellisina! Suojella sitä kaikkea mitä teillä on!! Tavallaan se on kompromissi, niin sinulta kuin häneltä. Oman ja toisen jaksamisen rajoissahan perheessä suunitellaan muutkin asiat (työt,harrastukset, kodinhoito, molempien omat menot jne.). Toivon todella, että asia ei jää kiilaksi välillenne vaan saatte molemmat rauhan sen kanssa. Ja varmasti miehesi "ei tällä hetkellä" tarkoittaa juuri sitä. Hänkään ei halua lyödä lopullista sinettiä asialle. Minullakin se todellakin on "ei tällä hetkellä", mutta kukaan ei osaa sanoa tulevaisuudesta etukäteen. :) Voimia ja ihania kevätpäiviä! Ja tosiaan pieniä vaatteita läpikäydessä, olen itkenyt eräätkin kyyneleet siitä ettei minulla ole enää vauvaa. Ettei ole enää ketään, jota pukea niihin. Tuoksutellut ja silitellyt uniriepuja..eli se luopuminen on varmasti aina iso juttu äidille. Oli se oma päätös tai ei. Minunkin sydäntä riipaisee harva se päivä katsoa tuota jouksevaa 1-vuotiasta, jossa ei ole enää pisaraakaan vauvaa. Ja samaan aikaan se täyttyy niin suuresta onnesta ja kiitollisuudesta! <3 Niinhän se taitaa olla, että lapset kasvattavat vanhempiaan monessa suhteessa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kirjeestäsi. Tässä kohtaa ei nimittäin voida enää puhua kommentista :) Luulen ainakin, että ymmärrän mitä sanot ja tottahan se on, että samalla kun puhun vain itsestäni, niin toki taka-alalla myös ajattelen miestäni. Sitä mitä hän käy läpi ja sitä miten tämä kaikki vaikuttaa niin minuun, kuin häneenkin sekä sitä kautta meihin ihan perheenäkin. Omasta mielestäni ymmärrän hänenkin kantansa, mutta ehkä se ajatus mikä minulla jyskyttää omassa päässä on se, että vaikka ymmärrän, niin en osaa hyväksyä. Minusta tuntuu, että minun olisi osattava päästää irti siitä omasta halusta, olla tyytyväinen tähän ja vasta sitten voisin hyväksyä mieheni ajatukset ja sitä kautta nykyisen tilanteen.

      Niin meillä kuin monella muullakin nainen on suhteen papattava puoli ja mies se hiljaisempi. Koen, että aina pitää puhua kaikesta ja varsinkin mieltä askarruttavista asioista. Koen, ettemme ole kertaakaan varsinaisesti riidelleet tästä aiheesta, vaikka kerran olenkin huutanut hänelle "ettetkö ymmärrä että tämä sattuu muhun". Tuntuu, että jos olemme hiljaa asiasta on se sama kuin vain odottaisimme, että ongelma poistuu. Toki myös myönnän sen, että turhaahan sekin on, jos vain vatvoo asiaa ilman lopputulosta ja tietysti asian esiin ottamista lykkää jos ja kun tietää ettei oma mieli ole muuttunut.

      Ihanasti sanottu tuo, että tavallaan tämä nykytilanne on jo se kompromissi. En ole oikeastaan osannut siltä kantilta ajatella asiaa. En tiedä onko tuosta ajatuksesta pitkällä tähtäimellä apua, mutta ainakin sait minut tässä hetkessä ajattelemaan tätä asiaa joltain osin toisin.

      Ihania kevätpäiviä myös sinulle ja perheellesi!

      Poista

Risuja vai ruusuja? Kiitos kommentistasi!