maanantai 29. helmikuuta 2016

Syntymäpäivälahjatoivelista.

Kirjoitetaanko se kaikki yhteen? Siis syntymäpäivälahjatoivelista? 

Onneksi viisivuotias on jo sen verran iso, että siltä voi kysyä mitä hän haluaisi syntymäpäivälahjaksi. Kunhan muistaa kuitenkin kuunnella lapsen vastauksia pienellä suotimella, sillä toiveinahan voi tulla ihan päättömiäkin juttuja.


Lähes viisivuotiaan pojan lahjatoiveet ovat:
- spidermanteltta (jota joulupukki ei tuonut)
- pikkulegoja
- flexi-trax osia
- flexi-trax autoja
- mitä vaan flexi-trax juttuja
- frozenin elsa - barbinukkena, LAULAVA!
- voileipiä leikkikeittiöön

ja sitten ne, mitkä äiti on listaan lisännyt:
- sukkia koko 29
- collegehousuja koko 116 tai 122
- palapeli
- värityskirja
- puuhakirja 5v
- lautapeli tai muu peli, esim. muumi domino tai yatzy (kimble ja afrikantähti löytyy jo)
- disney soiva laulukirja

Tutut! Jos nappaatte listalta jotain, niin ilmoitelkaahan ;)

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Toisen sotku = toisen ilo.


Onko tuttu näky? Meillä on.

Pojat osaa levittää lelunsa ja leikkiä niillä, mutta siivoaminen on sitten jo aivan liian vaikea homma. On yritetty opettaa, että otetaan yksi laatikollinen kerralla ja kaadetaan se. Leikitään ja kun halutaan ottaa seuraava, niin siivotaanko se aiempi ensin? P*skan marjat! Sinne sekaan vaan ja nytkin nopealla vilkaisulla taitaa tuossa huoneessa olla viisi laatikollista leluja levitettynä. Kuudennessa näyttää olevan vielä tavarat sisällä :D Kai sen sentään voi positiivisena asiana ottaa?

Ja toisaalta ensin nostetaan äidin sykkeet korkealle, kun se yrittää saada pojat siivoamaan ja sen jälkeen poltetaan kaloreita raivosiivouksella. Siis se äiti polttaa. Positiivisuus kantaa - hyötyliikuntaa siis!!

Moottorimaja.






Moottorimaja on maja missä moottorikelkka asuu. Moottorikelkat on meillä kuuluneet aina mökkielämään ja niitä käydään ihastelemassa keskellä kesääkin ja pitäähän silloinkin niiden päälle istahtaa ja ainakin ihan pikkiriikkisen päristä pRRRuuuummmMM!

Lynxi meillä on ollut aina - niin kauan kuin minä muistan! Sen kyydissä istuttiin varmaan jo ennenkuin oltiin koulussa. Tuo nyt on oikeasti täysin villi veikkaus, joten paremmin tietävät voivat varmasti tarpeen vaatiessa korjata sanomisiani. En ole sitä aiemmin edes ajatellut, mutta nyt tuli mieleen, että meillä ei koskaan "kaupunkielämässä" ole ollut mopoja sen kummemmin. Veljellä oli joskus skootteri ja taisi sillä samalla vehkeellä aikoinaan sitten se nuorempikin velejeni ajaa. Moottorikelkka tai -kelkat on taas aina kuuluneet mökkielämään ja niillä ollaan me tytötkin ajettu.

Meidän vauhtiveikkoja ei saisi pois kelkkojen tai oikeastaan minkään hurjan äänekkään ja nopean pelin luota. Muutama vanha moottoripyöräkypärä on viety mökille, jotta niitä voi käyttää ajettaessa kelkalla. Nuo meidän pienet pojat on aika villin näköisiä, kun harteilla keikkuu aikuisten kokoa oleva kypärä.

Vasta kuvia selatessani tajusin, että en sitten ottanut yhtäkään kuvaa niin, että koko kelkka olisi näkynyt, joten mennään tällaisilla yksityiskohtaisemmilla näpsyillä :) En kyllä tiedä pitäisikö äidin olla ylpeä vai lähinnä kauhuissaan, kun kuopus tunnisti alimmasta kuvasta sen, mikä moottorimajan asukki on kyseessä ;) Apua! Mihin minä vielä joudunkaan näiden mun elämäni miesten kanssa!!

lauantai 27. helmikuuta 2016

Viisivuotiaan legosynttärikortit.

Pikkulegot on nousseet todella kovaan suosioon meidän kohta viisivuotiaan pojan elämässä, joten mitä muutakaan aihetta äiti voisi käyttää maaliskuisia synttäreitä suunnitellessa kuin lego?

Kuvahaku ja pinterest taas auki ja ensimmäisenä tutkimaan kortti-ideoita. Kortti oli ihan piece of cake ja ehdinkin jo ajatella, että kerrankin valitsin sellaisen teeman, mikä on helppo toteuttaa. Wrooooong!! Mitään ei sitten tätäkään varten löytynyt valmiina. Ei mukia, ei lautasia, ei lautasliinoja, ei pöytäliinaa, ei viirinauhaa - ei mitään. Tai ei ainakaan Suomen rajojen sisältä (tai sitten en osaa etsiä).

Onneksi kuitenkin löysin aika helposti toteutettavia juttuja päivänsankarin herkkupöytään, mutta niistä sitten lisää vasta juhlien jälkeen :)

Kortti on paljastanut ainakin minun ikäisille nuorille vanhemmille selvästi juhlien teeman, mutta vanhempi väki on joutunut enemmänkin arvuuttelemaan. Minulle kuitenkin oli jo lottovoitto se, että ensimmäinen keneltä kysyin asiaa hoksasi sen salamana!





Korttitarpeet kävin hakemassa Sinellistä. Tällä kertaa en tarvinnut kuin korttipohjia, kirjekuoria ja kartonkia. Kaikki keltaisena kiitos! Dymo ja sinistä nauhaa, paksua kaksipuoleista teippiä, sydäntarroja ja kuvioteippiä löytyi kotoa. Dymo ja kuvioteippi on tällä hetkellä ihan minun lempparit askartelussa.

Tällaiset niistä tuli! Mitä luulet, tunnistaisitko teeman kortista, jos et tietäisi sitä etukäteen? ps. noppakin tuli yhdelle mieleen tästä.





perjantai 26. helmikuuta 2016

Mitä kuvassa on?


Kuinka moni tietää mitä tässä kuvassa on? Tai tarkemmin vielä, kuinka moni tietää mitä nuo ovat, mitkä tuohon häkkyrään on pujotettu?

Ihanaa! Se on viikonloppu nyt ja minä aloitan sen kuuntelemalla Cheekiä Hartwallilla :D

torstai 25. helmikuuta 2016

Vaikea viikko.

Nyt on luvassa marmatusta!

Useinhan loman jälkeinen viikko tai ainakin päivä-pari on sitä vähän haasteellisempaa aikaa, mutta nyt tuntuu siltä, että viikon loman vuoksi saa kyllä kärsiä kokonaisen seuraavan viikon. Päänsärkyä, lihassärkyä, väsymystä, kiirettä ja ärtymystä on riittänyt tässä viikossa vaikka muille jakaa.

Me pidettiin hieman ennakkoon tämä meidän talviloma ja sehän tarkoitti sitten sitä, että pojat joutuivat täksi viikoksi varahoitoon päiväkodille perhepäivähoitajan lomaillessa nyt. Päiväkoti on kummallekin jo tuttu paikka, eikä sinne viemisessä ole ollut aiemmin mitään ongelmaa. Ei siinä nytkään ongelmaa ole, mutta pientä haastetta asettaa tuo meidän kuopus.

Kai se oli se maanantai. Loman jälkeinen maanantai, kun päiväkotiin piti mennä. Pihaan päästiin ilman suurempia ongelmia ja vaatteetkin saatiin roikkumaan "omalle" paikalle. Mutta sitten tuli itku, parku, huuto ja hammasten kiristys. Pienten ryhmässä ei ollut tuttuja aikuisia paikalla maanantai aamuna ja sehän aiheutti D:lle turvattomuuden tunnetta, mikä tietysti sitten purkautui suruna ja sydäntäsärkevänä huutona. Tottahan toki tuo pieni mies sinne jäi, mutta vähän väkipakolla se sylistä syliin siirrettiin ja äiti lähti pois.

Iltapäivällä oli hymyilevä poika vastassa, mutta ryhmässä olikin silloin tuttuja aikuisia. Kertoivatkin, että aamu oli mennyt suru puserossa ja vähän itkeskellen, mutta kyllä se siitä oli piristynyt, kun oli ruokaa saanut ja tuttujakin tuli paikalle.

Selfie. Ehkä kymmenes ikinä otettu. Minä en vain osaa niitä ottaa tai ylipäätään suostu katsomaan kuvissa omaa naamaani. Jokaisessa on jotain sellasta, mikä jää kiinni siihen kuuluisaan kriittisyyssuotimeen ja nytkin huomioni kiinnittyi vain tuohon yhteen kohtaan, joka on minun naamani pahin kohta. Omasta mielestä. Keksittekö mitä tarkoitan? Vai mihin teidän katse kiinnittyy? :)

Taisi tuo maanantai vain jäädä vähän liiaksi pojan mieleen kummittelemaan, nimittäin sekä tiistai, keskiviikko, että tänä aamuna poika on pistänyt kovasti kampoihin, kun päiväkodille pitäisi mennä. Tiistaina hän ilmoitti että jää vaikka koko päiväksi istumaan autooni, kunhan ei hoitoon tarvitse mennä. Keskiviikko oli jo parempi päivä, vaikka tuo silloinkin ilmoitti ettei halua, mutta ääni kellossa muuttui selvästi, kun aamuhoitajana oli tuttu naama (siis syli :) ) vastassa. Tänään mentiin hoitoon taas kovan huudon saattelemana. Jo kello kuusi tänä aamuna poika kysyi "mihin me mennään?", vastasin, että äidin pitää lähteä töihin ja teidät äiti vie päiväkotiin. Sodan sytyttämissana (päiväkoti) oli lausuttu siis jo hyvin aikaisin aamusta ja sehän tiesi siis pelkkää tappelua - koko aamuksi. "En haluu päiväkotiin! Mä haluun Kirsille!!" (perhepäivähoitajalle - nimi muutettu)

Voitte kuvitella, että vaikka 2,5-vuotias ei muutenkaan kävele kovin nopeasti, niin sitten kun hän ei johonkin halua ja kävelee hiiren askelilla niin voi vietävä, kun se ottaa aikaa!!

Killen ja rievun saattelemana jätin tuon nyt jo krokotiilin kyyneliä ja erittäin (tahallista) kuuluvaa nyyhkytystä imitoivan pojan hoitoon. Onneksi - ONNEKSI tuo kaikki loppui heti kun kulman taakse ehdin ja kun vielä vilkaisin, niin siellä se meidän D-mies hymyili <3

Vielä huominen ja sitten olemme taas normaaliarjessa mukana ja pojat pääsevät lievittämään "Kirsi-ikäväänsä" ;)

maanantai 22. helmikuuta 2016

Kaksivuotiaan ajatuksissa pohjolan eläimet.

D: "Ne poro ja karhu.. Ne.. Mä näin ne siellä teidän huoneessa. Ne poro ja karhu meni sinne vaaleanpunaisen käärmeen luo ja mä pelkäsin sitä."

Poikien serkku, ikää 2v10kk: "Mut ei porot oo ilkeitä. Se Simo -porokin oli tosi kiva, ku se veti meitä ja sit sitä sai silittää ja sit annettiin niille ruokaa."

Yritin selvittää mistä nämä poro, karhu ja käärme on tuttuja. Ensinnäkin suuri virheeni puhua käärmeestä, kun kyse oli vaaleanpunaisesta käärmeestä korjattiin salamana, jonka jälkeen yritin selittää D:lle, että mitäs jos poro ja karhu menivätkin vaalenapunaisen käärmeen luokse leikkimään ja niillä oli äärettömän hauskaa yhdessä. Eikä se siis oikeasti ollut ollenkaan pelottavaa.

D: Nii.. Mut hirviöillä on tosi isot sarvet. Ainakin näääääin isot. *näyttää kädet levällään*
Minä: "Niin siis hirvillä."
D: "Niii" *äänensävynä itsestäänselvyys* 

Ja jos tässä keskustelussa olisi ollut myös O mukana (hän nukkui jo) hän olisi varmasti jatkanut: "Joo ja ne vaan juoksee toisesta metsästä toiseen metsään täysiä ja niitä pitää tosi paljon varoa (siis autolla). Välillä mä oon nähny niitä kylttejä autosta missä on hirven kuva. Poro ei juokse alle."


Taas ollaan arjessa mukana - entistä ehompana, niin kuin kunnon loman jälkeen kuuluukin ;) Pieni julkaisutaukokin blogissa laitetaan loman piikkiin ja koitetaan taas saada uusi (vanha) vauhti päälle. Pari juttua onkin vielä kertomatta viime viikolta ja varmaan miljoona kuvaa julkaisematta. Tai no ei ihan niin monta, mutta tulihan sitä taas viikon aikana otettua 964 kuvaa ja siitä määrästä on jo ne tosi surkeat poistettu.

Tässä oli useampikin eläin edustettuna kaksivuotiaan ajatustasolla. Mikä ei ehkä ihan ensimmäisenä olisi se pohjolan eläin?

torstai 18. helmikuuta 2016

Se minun rauhan maisemani.



Muistatteko viime kesältä sen tekstin minun toiveestani ja minun rauhastani? Sen missä kaikki palaset niin sanotusti loksahtivat paikalleen sillä yhdellä hetkellä. Nyt kuvissa on tuo sama maisema, mutta niin erinäköisenä ja niin erilaisena. Ei tätä omasta mielestä helposti samaksi maisemaksi tunnista :)

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Perhe harrastaa - yhdessä.

Muistatte varmaan tammikuulta kirjoitukseni poikien lelujen kasvamisesta poikien mukana. Pikkuhiljaa alkaa tuosta tämän perheen pään lelusta tulla väkisinkin koko perheen lelu. Mies ajaa, koira koittaa ottaa kiinni, lapset rakastaa, kun voivat auttaa sen pois lumihangesta ja äiti antaa kameran laulaa :)








Eihän se oikeasti ihan pelkkää onnea ja iloa taas ollut. Minä sain idean mennä ulos. Aurinko paistoi vielä iltapäivälläkin niin kauniisti ja pakkasta oli muutamia asteita. Lunta oli sopivasti ja minulla oli visio. Monsteriautosta, lumesta, auringonlaskusta..

Pienempi poika aloitti vastaanvänkäämisen sillä hetkellä, kun ehdotin ulos lähtöä. En pue! En halua! Mä en taho! Lähes 20 minuutin taistelun jälkeen olimme kuitenkin ulkona. Nyt tuon pienemmän piti tietysti yrittää mennä sen kaikkein suurimman lumikasan (korkeus ehkä jotain kaksi metriä ja leveys ainakin saman verran) yli. Ja kolan kanssa - tottakai. Eihän siitä mitään tullut ;) Sitten taisteltiin kuka ajaa monsterin alas. Päästiin talon toiselle puolelle, niin koira oli pakko laittaa sisään. Hyvä ettei autolta lähtenyt renkaat jo pelkästään Dänin toimesta.

Päästiin rantaan niin äidillä meni hermo. Isä astui kengälle ja kenkä lähti jalasta. Siinä lensi ärräpäitä! Ja olihan se D ehtinyt ottaa sen herneen nenään jo tässä välissä uudestaankin. Kola ei kulkenut auratulla polulla juuri niin kuin hän halusi.

Ajettiin ja kuvattiin. Ja kuunneltiin poikien taistelua siitä, kumpi auttaa auton lumihangesta. Aurinko ehti laskea tarpeeksi ensimmäisen kuvatun sarjan jälkeen. Ihan ei mennyt hukkaan se kaikki taistelu :D Siitä sitten syömään. Melkein yhtä ihanan taistelun kera.

pst! huomaatteko kuvissa tuon punaisen lasten lumikolan? Sen mikä oli pakko saada mukaan tuonne jäälle ja sitten se jätettiin tönöttämään tuohon ja häiritsi suurinta osaa mun kuvista :D

tiistai 16. helmikuuta 2016

Nuotiomakkara.

Eilen jo päätettiin, että tänään syötäisiin nuotiomakkaraa. Minun ajatukseni oli kaivaa mökin pihassa oleva nuotiopaikka esiin lumen alta, mutta miehenipä onkin vilkkaammalla mielikuvituksella varustettua sorttia: "Mennään särkälle? Kelkalla ja otetaan reki perään."

Särkkä on sellainen hiekkasärkkä tässä meidän mökin lähellä, jossa pääasiassa käydään kesäisin veneellä. Silloinkin usein nuotiolla paistetaan makkaraa tai kun oikein hurjaksi ruvetaan, niin sitten pakataan lettutaikina pulloon ja paistellaan letut muurikalla. Tai voihan sinne mennä vain kahlaamaan ja uimaan :)

Nyt otettiin siis makkarat ja puita mukaan. Sekä tietysti lapio. Hurjan rekiretken jälkeen kaivettiin nuotiopaikka esiin, ladottiin puut sopivassa järjestyksessä paikalleen ja sytytettiin. Malttamattomina ei jaksettu odottaa kunnon hiillosta, vaan aika pian jo lykättiin ensimmäiset makkarat tikkujen nokkaan ja notskiin.

Tuli on yksi niistä asioista, joita ainakin suurin osa ihmisistä jaksaisi tuijottaa herkeämättä todella pitkään. Tulessa on myös jotain mielettömän kiehtovaa, mitä on kiva yrittää saada vangittua kameralle. Saatan antaa kameran räpsyä sarjatulella useita sarjoja ja välillä vähän vaihdan asetuksia välissä. Sitten vasta koneelta pystyn katsomaan onko niissä kuvissa jotain kivaa tai hassua. Parasta olisi joskus löytää jostain tällaisesta kuvasta jotain konkreettista. Siis ajatuksella "jeesus ilmestyi paatoleipääni", mutta toivon itse kuitenkin löytäväni jotain arkisempaa - jotain vähemmän hengellistä :D






maanantai 15. helmikuuta 2016

Talviloma.

Vihdoin tuli se kauan odotettu perjantai. Perjantai, jolloin talvilomamme alkaisi ja pakenisimme taas etelän huonoa talvea pohjoiseen - ihan sinne Lapin rajan tuntumaan asti. Kello oli perjantaina juuri lyönyt 11 kun puhelimeni soi. Lasten hoitotäti se siellä soitteli ja tiesin jo vastaamattakin, että nyt on tapahtunut jotain. Ja niinhän olikin. Se puhelu oli sellainen, mitä ei kukaan haluaisi saada sinä päivänä, kun loma on alkamassa. Ja varsinkin kun loman viettoon pitäisi lähteä seuraavana päivänä. Matkata autolla mökille vajaa 850 kilometriä. "Nuorempi poika oksentaa".

Ei voi olla totta!! Mutta olihan se. Edellisenä päivänä hoitotäti kertoi O:n valittaneen mahakipua, eikä hän ollut syönyt kunnolla. O:lla oli myös yskää ja silmät vähän punoittivat, niin ajattelin ehkä korvatulehduksen uusineen ja passitin miehen O:n kanssa lääkäriin. Ei ollut tulehdusta, mutta saatiin varoiksi kuitenkin reseptit lääkkeille mukaan.


Perjantaisen yrjöpuhelun jälkeen tiesin, mitä vanhemman pojan edellispäiväinen syömättömyys oli ollut. Mikä-lie vatsaflunssa ja mistä-lie saatu. Kai sitä on liikkellä ollut, mutta ei kuulemma niin paljoa, että hoitotäti olisi asiasta tiennyt sen enempää. O:lla tauti meni ohi oksentamatta ja D oksensi kaksi kertaa. Onneksi tämä oli helpompi tapaus, kuin vuodentakainen tauti, mikä on vielä turhan tuoreessa muistissa. Voin nimittäin kertoa, että tuollainen nelivuotias menee aika heikkoon kuntoon kahdeksan tunnin oksentamisrupeamassa.

Taudista ei ole enää tietoakaan ja nyt nautitaan perheen kesken. Lomasta, lumesta, talvesta ja toisistamme. Ainakin siihen asti kunnes keskiviikko-iltana pihaan huristaa veljeni perheineen ;)

Kuvassa on meidän nuorempi koira, joka toivottavati edes etäisesti muistuttaa kääpiösnautseria. Däni on tällä hetkellä vähän huutolaiskoiran näköinen tuon karvapeitteensä vuoksi, kun emäntänsä ei saa aikaiseksi ;)

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Hyvää ystävänpäivää.

Pojat sai serkkutytöiltä ystävänpäivätervehdykset, mutta niin sain minäkin. Tai kai se enemmänkin oli siltä nuoremmalta plikalta, kummitytöltäni <3 

Meillä ei ole ollut varsinaisesti tapana juhlia ystävänpäivää eikä sitä juhlisteta tänäkään vuonna. Joskus nuorempana tuli lähetettyä kortteja niille parhaimmille ystäville, mutta ei oikeastaan enää nykyään. Pitäisi kyllä kunnostautua tässäkin asiassa ja ottaa se tavaksi. Muistaa niitä läheisempiä ja ihanimpia ihmisiä ihan niinkuin tapana on lähettää ne joulukortitkin ;D

Juhlitteko te ystävänpäivää, tai annatteko lahjoja?

Ihanaa ystävänpäivää jokaiselle!

tiistai 9. helmikuuta 2016

Inhoan..

..nimittäin ruoanlaittoa heti aamusta!

Mikään muu ei tunnu yhtä ärsyttävältä kuin se, että heti aamiaisen jälkeen pitäisi lauantaiaamuna ryhtyä ruoanlaittoon. Ihanaa tässä kuitenkin on se, että klo 9.52 voit todeta ruoan olevan uunissa valmistumassa ja keittiökin on jo siivottu :) Pojat toivoi perjantai-illalle pizzaa. Olisivat kuulemma halunneet tilata sitä pizzamieheltä ja kun totesin ettei tilata, niin O sanoi tilaavansa itse. "Selvä, tilaa vaan, mutta tiedätkö missä me asutaan?" "Joo-o, tässä."


Sanoin ettei pizzamiehelle voi sanoa, että me asutaan tässä - tuo ne pizzat tänne. Pitää kertoa osoite ja sitähän O ei muistanut. Lupasin, että voidaan tehdä pizzaa itse.

Meidän pizzataikina:

3dl kuumaa vettä
6dl vehnäjauhoa
1pss kuivahiivaa
loraus öljyä
suolaa maun mukaan

Sekoita kuivahiiva vehnäjauhon joukkoon. Vehnäjauhon määrä on enemmänkin sinnepäin, kuin tarkka. Harvoin sitä nimittäin tulee tarkkaan mitattua. Sekoita kaikki ainekset keskenään. Taikina  jää löysäksi ja niin sen kuuluukin jäädä. Kohota taikinaa puolisen tuntia ja kumoa se jauhoitetulle leivinpaperille. Kauli taikina leivinpaperin kokoiseksi ja nosta pellille. Laita täytteet oman maun mukaan ja paista uunissa 225 asteessa n. 40min. Itse tykkään viimeisen 10 minuuttia pitää uunin grillitoimintoa päällä, jolloin reunasta ja kuoresta tulee rapsakka.


Sitten on täytteiden vuoro.

Minä voitelen pohjan kolmeen kertaan. Ensin reilu kerros tomaattisosetta, sitten kunnolla sinappikurkkusalaattia ja vielä pientä potkua tuomaan sweet chili -kastiketta, joka muuten meidän perheessä kulkee myös nimellä yleismauste.Täytteeksi pizzaan laitoin kinkkusuikaleita, ananaspaloja, viipaloituja herkkusieniä, meetwurstia, tonnikalaa ja sinihomejuustomurua. Päälle vielä juustoraastetta ja oreganoa.

Teettekö te usein pizzaa itse?

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Herra keittiömestari.

Ja apukokki, ravintolapäällikkö, tarjoilija ja varmasti kaikki muutkin ravintola-alalliset.

Entäs te lukijat, saisiko olla mehua? Täällä olisi tarjossa neljää erilaista herra D:n luomusta. Tattimehu, rypälemehu, valkosipulimehu ja sitruunamehu :D


Näitä ja pizzaa meillä tarjoillaan alvariinsa. Tai voi se olla, että joskus on kalakin tungettu tuollaiseen mukiin, mutta onneksi se useimmiten tarjoillaan pannulta ;)

lauantai 6. helmikuuta 2016

Meillä ei ole enää vauvaa.

Juuri ennen joulua pieni vauvani - kuopukseni, kasvoi isoksi pojaksi. Vauvahan tuo ei ole oikeastaan ollut enää pitkään aikaan, mutta viimeisetkin vauvan rippeet katosivat tuosta taaperosta sillä hetkellä, kun tutit hävisi meidän huushollista.

Emme tiedä mihin ne meni, mutta meillä on arvaus. Arvaus, joka tuli suoraan tuon pienen pojan omasta suusta. "Ehkä tontut on hakenut ne vauvatontuille". Niin siinä saattoi ihan oikeastikin käydä.

Oikeasti. D:llä oli tutti lähinnä nukkumista varten ja päivisin sitä ei oikeastaan käytetty. Toki tuo oli myös sellainen lohdunantaja ja sen takia se tyrkättiin pojalle loppuvuodesta useammin ja useammin. Illat oli aina (kahdella sanalla sanoen) yhtä helvettiä, kun pojat ei suostuneet nukkumaan. O vielä olisikin ollut hiljaa ja nukahtanut parissa minuutissa, mutta tämä meidän D-mies aloitti kamalan mekkaloinnin. Kerroinkin tästä ja vähän muustakin uhmasta joulukuussa. Juuri ennen joululomaa teimme sitten niin, että tutti otettiin pois D:ltä sillä tyylillä, että et saa tätä ennen kuin olet hiljaa. Ja eihän se hiljentynyt. Mies sanoi, että nyt pidät pääsi etkä vie sitä sille enää. Vähänhän se oli äidille vaikeaa, mutta kun sen 10 minuutin huudon kuunteli ja lohdutti poikaa, niin voitto oli saavutettu.


Seuraavana iltana D meni itse hakemaan tuttia kaapista. Sanoin, että ei sitä siellä ole, se on hävinnyt. Tämä ei riittänyt ja pojan piti nähdä itse. Hän katsoi ja totesi tuon jo yllä kerrotun vauvatonttujutun. Samat ongelmat on edelleen nukkumaan mennessä, mutta tutin perään ei olla sen yhden illan jälkeen itketty.

Paitsi minä. Hiljaa itsekseni. Viimeistään se, että tuokin poika on jo niin iso, ettei hän tuttia tarvitse, on minulle suurta luopumista. Jotkut teistä tietää tämän meidän perheen äidin ja isän suuren erimielisyyden ja vaikka olenkin ollut siitä taas jo pidemmän aikaa hiljaa - niin täällä, kuin oikeassakin elämässä, on se silti mielessäni joka ikinen päivä. Me sovimme silloin syksyllä, että annetaan aikaa koko asialle ja ennen kaikkea toisillemme. Annetaan ajan kulua ja katsotaan asiaa myöhemmin uudestaan. (mikä on se myöhemmin?) Toisaalta olen saattanut nyt itseni siihen tilanteeseen, että väkisinkin pärjään ja menen tämän ajan läpi ajattelemalla, että sen aika ei ole vielä, mutta että sen aika tulee. 

Minä hölmö ihan oikeasti elättelen vielä toivoa ja tällaisina hetkinä tekisi oikeasti mieli lyödä päätä ensin seinään ja sen jälkeen katsoa peiliin. Nauraa itselleen ja tyhmyydelleen. Sille naiviudelle ja sille, että olen höynäytettävissä. Niissä villeimmissä ajatuksissani minä tosiaan käyttäydyn näin. Uskon todella siihen "parempaan huomiseen" ja joskus parin vuoden päästä mieheni nauraa minulle räkäisesti "uskoitsä todella? Ei mulla ollut aikomustakaan muuttaa mieltä, mä pelasin vain aikaa".

Enhän minä edes yritä muuttaa omaa mielipidettäni tai haluani tässä asiassa, mutta toisaalta: Miten sitä voisi edes muuttaa? Olla ajattelematta - miten? Hyväksymällä? Mutta miten hyväksytään asia mihin ei usko tai minkä ei koe olevan omalta osaltaan oikein? Kyllähän tässä eteenpäin koko ajan mennään ja näytänkin varmasti siltä, ettei minua mikään vaivaa. Osaan kai ainakin perusarjessa kätkeä tämän asian aika hyvin. Kaikilta. Minä tai osa minusta on rikki ja pelkään, ettei sitä koskaan voi mitenkään korjata. Koska se yksi ja ainut ihminen, kuka sen voisi tehdä ei halua tehdä sitä.

torstai 4. helmikuuta 2016

Millä aamuista saisi helpompia?

Eiköhän tuossa jo ainakin yhden postauksen verran hehkutettu sitä kaikkea ihanaa, iloa ja onnea, että on aika taas jo marmattaa ;) Millainen on normaaliaamu?

Jos lapset ei laita vastaan vaatteiden vaihdossa, niin sitten aamupalan syömisessä. Tai voihan se aamupala olla vääräkin. Tai halutaan aamupalaksi jotain sellaista mitä ei vain yksinkertaisesti ole kotona. Tai jos näissä ei tule ongelmia, niin hampaita ei haluta pestä. Vaipanvaihto on täysin nöynöy. Vaatteetkin saattavat helposti olla väärät.

Kurakelillä tai pakkasella halutaan laittaa jalkaan kesälenkkarit ja maailman loppuhan siitä syntyy pienelle ihmiselle, kun aikuinen sen kieltää. Tai voi se olla niinkin, että toppavaatteiden sijasta halutaan laittaa kuravaatteet, vaikka keli ei vaadi sitten niin ollenkaan niitä.

Piposta käydään aina keskustelu. "Haluan ton, enkä sitä!" ja ainahan se ton on joku sellainen, mikä ei juuri nyt vallalla olevaan keliin sovi. Esimerkiksi D saattaa hyvinkin valita päähänsä hellehatun 20 asteen pakkasella. Eikä millään ymmärrä miksei äiti sitä hyväksy. Nyt käydään jo neljättä maailmansotaa.

Hanskat. Sekin on sellainen asia, että lapset taitaa laittaa vastaan vain vastaanlaittamisen ilosta. Onkohan joku sanonut niille, että niin kuuluu tehdä? En halua kurahanskoja (ja vettä tulee ku aisaa), Haluan kurahanskat (pakkasta sen 20 astetta), mielellään vuorettomat enkä kelpuuta alle toisia hanskoja.

Ja sitten kun lapset on puettu pitäisi vielä minun saada ulkovaatteet päälle. Tässä on oiva tilaisuus ja poikien mielestä oikein sopiva rako vetäistä taas herneet nenään jostain asiasta. "Äiti mihin me mennään? Mennääks me muka hoitoon!?!" BÄÄÄÄÄÄÄÄH! "Mä en halua!" Ja vaikka nuo pojat ei muuten osaisi tehdä kahta asiaa samaan aikaan, niin huutaminen ja vaatteiden riisuminen kyllä onnistuu. Samaan aikaan.


Kaiken tämän lisäksi täytyy tietysti vielä kinastella veljen kanssa. Mistä ihmeestä niillä riittää energiaa kaikkeen?

D: "Mä oon jo iso poika."
O: "Et oo, mä oon iso ja sä oot pieni."
D: "Äitiiiii, O sano et mä oon pieni, bääääää!" ja tönäisee veljeään, joka antaa samalla mitalla takaisin.

tai

D: "Mä otan Transformersnaamarin mukaan."
O: "Et ota."
D: "Otanpas."
O: "Äitii, D sano et se ottaa ton naamarin mukaan."
Minä: "Mitä sitte? Otathan säkin ton omasi mukaan? Eikä se ole sun asias sanoa veljelles mitä saa ottaa ja mitä ei saa ottaa mukaan:"
O: "Mut ku ei D saa ottaa, ku mä otan."
D: "Kyl mä otan."
ja yleensä tässä vaiheessa O menettää hermonsa ilkkuvalle D:lle ja joko tönäisee, läppäsee, potkaisee tai jotain muuta, josta sitten taas tietysti seuraa se, että D huutaa kun (muka) sattui ja minä huudan kummallekin, että käyttäytykää nyt!!

Ja sitten toistat tämän saman jokainen arkiaamu. Heräät klo 5.45 ja on suorastaan saavutus olla ovesta ulkona klo 7.25. Puoli kahdeksalta pitäisi olla perhepäivähoitajan luona, mutta niin vaan se kello oli tänäkin aamuna 7.45, kun pihaan kurvasin.

Eihän kaikki aamut tällaisia ole, mutta koskaan ei taida olla tullut vielä vastaan sitä aamua, kun kaikki menisi helposti. Aamulla kun taas löysin itseni tältä sotatantereelta mietin hiljaa mielessäni niitä rauhallisia ja kiireettömiä aamuja. Aamuja ennen lapsia. Aamuja jolloin sait pitää vain itsestäsi huolta.

Siinä huutomyräkässä taisin jo hetkeksi sulkea korvani ja matkustaa jonnekin kauas. Joskus sitä vaan niin kaipaa niitä aamuja, kun aamupalan teit vain itsellesi. Söit sen (aikataulussa), eikä ketään vieressä olevaa tarvinnut hoputtaa. Ketään ei tarvinnut herättää ja näin ollen et myöskään pahoittanut mieltäsi ensimmäisen kerran sinä päivänä siihen herätykseen. Mietit vain omat vaatteesi ja vaihdoit ne. Laitoit hiuksesi ja meikkasit. Pesit vain omat hampaasi. Keräsit laukkuun vain omat tavarasi ja puit vain omat päälivaatteet päälle. Mikä tärkeintä, et hikoillut jo tässä vaiheessa päivää kuin pieni sika konsanaan. Kävelit yksin autolle, eikä todellakaan ollut pakko mennä jokaisen, tai edes yhden vesilätäkön kautta. Ei tarvinnut kuunnella lastenlauluja ja pääsit ajamaan suoraan kotoa töihin.

Sitten klisee. Tietenkään en hetkeäkään vaihtaisi pois ja edelleenkin koen, että psyykkeeni kestäisi vaikka useammankin parkujan, mutta kai sitä joskus kuitenkin saa kaivata jotain muutakin? :D

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Mitä minusta piti tulla isona?

Sitä aina välillä tulee mietittyä omaa elämää ja varsinkin sitä omaa uraminää. Mitä minusta piti tulla isona? Mitä minusta tuli isona? Olenko jo iso? Olenko tyytyväinen uraminuuteeni? Voiko minusta tulla vielä jotain muuta?

Lapsenahan on aina paljon haaveita ja unelmia. Varsinkin siitä unelma-ammatista. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa alkaa kyselyt siitä, mikä sinusta tulee isona. Apua, olen tainnut jo itsekin kysyä tätä omalta esikoiseltani! Varsinaisesti en muista, että minulla olisi oikein koskaan ollut unelma-ammattia. Joskus taisin haluta eläinlääkäriksi (niinkuin varmaan kaikki tytöt). Joskus kai näin itseni lehdentekijänä ja tehtiinkin lehteä siskon kanssa. Lähipiiri toimi meidän tilaajina :D Taitoluisteluaikoihin olisin halunnut menestyneeksi taitoluistelijaksi, mutta tämähän ei oikein koskaan ollut sellainen oikea haave. Tai kai se just sitä oli - haave, jonka tiesin jäävän haaveeksi. En minä sitä oikeasti halunnut.


Peruskoulun jälkeen olisin halunnut parturi-kampaajaksi, mutta vanhemmat ohjasivat lukioon. Ei sekään huono vaihtoehto ollut, mutta siinä pienessä teiniangstissa tuli vihattua vanhempia, kun seisoivat "unelmieni" edessä. Lukion jälkeen taisin hakea parturi-kampaajaksi, mutta en päässyt. Jälkeenpäin ajateltuna se oli kuitenkin ihan hyvä asia allergioitteni vuoksi. Tuskin olisin voinut sitä ammattia harjoittaa edes tähän asti.

Lukion jälkeen tuli kauppaopisto, jossa tuhraantui useampi vuosi vain koska motivaatio puuttui. Senkään jälkeen en tiennyt mitä haluan ja nyt olin todella elämäni risteyksessä. Taisin käydä jossain ammatinvalintatesteissäkin, mutta ihan humpuukiltahan ne vaikutti. En minä tiennyt mitä halusin ja mikään ei oikein tuntunut vetävän puoleensa. Sitten ajattelin asiaa siltä kantilta missä olen hyvä ja mitkä alat minua kiinnostaa. Nostin esiin kaksi kiinnostavaa alaa ja kolme koulutusta. Aloina tietokoneet ja käsityöt ja koulutuksina informaatioteknologian tradenomi, puvustaja ja verhoilija. Laitoin hakupaperit eteenpäin enkä oikeastaan uskonut saavani näistä mitään paikkaa.

Toisin kävi. Sain jokaisesta kolmesta kirjeen, jossa kerrottiin että saisin paikan. Nyt todellakin olin valinnan edessä, mikä merkitsi suuntaa ehkä koko loppuelämälleni. Valitsin tradenomin koulutuksen. Yritin noudattaa vanhempieni neuvoja ja nähdä urani pidemmälle tulevaisuuteen. Uskoin ja uskon tietysti edelleenkin, että tradenomin tutkinto antaa minulle enemmän mahdollisuuksia ja eteneminen on halutessani helpompaa. Olen tyytyväinen tuohon päätökseeni, mutta tottakai tätä on tullut viime vuosina ajateltua vieläkin enemmän. Ja vain siksi, että olen löytänyt sisäisen käsityöläisen ja varsinkin ompelijani uudestaan ja herättänyt tuon harrastuksen aivan uudelle tasolle. Missä olisin, jos olisin silloin valinnut toisin? Miten elämäni olisi muuten erilaista? Ainakaan minulla ei olisi kahta rakasta ystävää, jotka löysin tuosta opinahjosta.

Harrastuksena käsityöläisyyteni on kuitenkin ehkä hyvä olla. Voi olla, että jos tuon parissa tekisin töitä olisi se pakkopullaa ja silloin en nauttisi siitä siinä määrin, kuin nyt nautin.

Mitä sinusta piti tulla? Oletko loppuelämäsi ammatissa? Tai oletko ehkä jo kouluttautumassa tai kouluttautunut uutta uraa varten?

tiistai 2. helmikuuta 2016

Tammikuun onnelliset.

Kuinka usein mietit niitä asioita mitkä tekevät sinusta onnellisen? Tai vielä parempi kysymys on "kuinka usein tuot ne positiiviset asiat julki"?

Jo koulussa meille opetettiin markkinoinnista se, että positiiviset kokemukset ja viestit menevät ihmisten kesken paljon hitaammin eteenpäin, kuin ne negatiiviset. Negatiiviset ajatukset ja huonot kokemukset esimerkiksi palvelussa menevät eteenpäin kulovalkean tavoin ja harvoin muistetaan kehua. Samaa ajatusta voi soveltaa jokaiseen ihmiseen ja jokaisen ihmisen tyytyväisyyteen tai tyytymättömyyteen omasta elämästään.

Aina naristaan niistä huonoista jutuista (minä mukaanlukien) ja unohdetaan nostaa ne hyvät asiat pöydälle. Niistä pitäisi oikeasti puhua enemmän ja tuoda niitä enemmän julki. Tässäkin tietysti on varmaan hieman kulttuurissa vikaa, kun suomalaisethan pitäisi sellaista ihmistä kuka kertoisi positiivisia asioita itsestään tai elämästään kerskailijana tai leuhkana. Eikö niin? :D Lapsiparkki -blogin Såfin kirjoitti sunnuntaina onnellisuudesta ja teki listan siitä, mitkä asiat tekevät hänet juuri nyt onnelliseksi. Siitä se ajatus sitten lähti. Minä haluan listata 12 kertaa vuoden aikana ne minun elämäni positiivisimmat. Jokaiselle kuukaudelle oma postaus positiivisista asioista. 

Haaste tämä ei ole, mutta lähtekää mukaan muutkin! Hehkuttakaa, kerskukaa ja kehutkaa itseänne, perhettänne, lähipiiriä tai mitä tahansa, mikä tekee teistä edes pienen hetken onnellisempia :) Kirjatkaa ylös ne hyvät asiat - edes kerran kuussa!


Tässä minun tammikuun onnelliset:

- uusi vuosi
- poikien uudet harrastukset
- ihana talvinen sää ja paljon lunta (siis oli, kunnes alkoi vesisateet)
- kolaus, kun sitä saa tehdä sopivan määrän, niin se on ihanaa!
- työhuoneen uudistus alkoi
- valoshow
- varattu ulkomaanmatka

maanantai 1. helmikuuta 2016

Neljävuotiaan frozenkakku.










Sunnuntaina oli taas kakkujuttuja, kun juhlimme siskontytön syntymäpäiviä. Kuten niitä muutaman viikon takaisia ristiäisiä, niin näitäkin synttäreitä varjosti hieman sairastelut. Tällä kertaa ei kuitenkaan oman perheen vaan päivänsankarin. Ja tottakai vielä niin, että itse sankari oli peinessä nuhassa ja yskässä, mutta onneksi kuitenkin hän oli parempi juhliaan varten.

Juhlakalun kanssa olin keskustellut jo ennen joulua kakusta ja siitä millaisen hän haluaa. Alkuun toiveissa oli prinsessakakku ja ajattelin heti ehkä jo vähän perinteistä "barbi keskelle pystyyn ja kakusta sille mekko". Tätä ehdotinkin ja se meni läpi, kunnes päivänsankari näki Frozenin ja oli myyty. Nyt kaiken pitää olla frozen tai Elsa. Frozen sitä ja frozen tätä. Kakunkin piti olla frozen - tietysti. Sain siskolta parit ajatukset ja vinkit frozenkakusta, mutta onneksi sain aika vapaat kädet tämän kanssa. Kakkuun piti alunperin tulla barbinuken kokoinen Elsa päälle (muttei kuitenkaan kakusta Elsalle mekkoa), mutta koska se oli kaikkialta loppunut, niin tuli sitten vähän muuta. 

Tätä oli taas kiva tehdä, kun oli selvät sävelet ja tiesi mitä halusi. Villinä korttina otin nuo lumihiutaleet kukkalangan päähän. Jostain syystä olin päättänyt, että sellaiset tässä pitää olla. Kakun koristeena olevat Anna ja Elsa on BR-leluista ja sankari sai ne omakseen. Kristoffinkin ostin, mutta se ei sitten päätynyt kuitenkaan kakkua koristamaan. Kristoffin tasapaino oli niin huono, ettei se pysynyt hetkeäkään pystyssä ;)