perjantai 4. joulukuuta 2015

Lähes 5-vuotiaan UHMA.

Esikoinen täyttää viisi vuotta maaliskuun alussa, joten tämän hetkisen uhman-minäminän-eieieieieie-enenen-kohtakohta olen nimennyt viisivuotis -uhmaksi.

Ainahan ne lapset vanhempiaan koettelee ja niin kuuluukin olla. Pitäähän sen luonteen, tahdon, ja temperamentin tulla jotenkin esiin. Ja hyvä vaan, että näyttävät jo nyt oman tahtonsa ja pitävät puolensa.

Meillä ainakin voidaan tämän viiden vuoden vanhemmuuden jälkeen todeta, että pahimmat raivarit tulee turhautumisesta. Siitä, kun esikoinen haluaa tehdä jotain pikkutarkkaa, mutta ei vaan vielä pysty siihen. Kärsimättömyys taas astuu kuvioon juuri sillä samalla hetkellä, eikä toista kertaa yritetä vaan paiskataan tavarat mäkeen.

_Jokaiseen_  äidin tai isän kehotukseen, pyyntöön tai käskyyn on ensimmäinen vastaus kieltävä. Ei. En. Ne tuntuu olevan enemmän käytössä nyt, kuin siinä kuuluisassa juuri puhumaan oppineen EI-vaiheessa. Tai sitten vastataan kohta ja sitä saatetaan vastata useampaan otteeseen peräkkäin. 

Me ollaan paljon käytetty kasvatuksessa ja käskytyksessä ns. valinnan vapautta. Joo, jollain kukkahatulla nousee nyt karvat pystyyn, mutta ei meillä siis lapsien varsinaisesti anneta valita, vaan niiden annetaan enemmänkin tehdä itse se oikea valinta. Hyvin perusesimerkki tästä on se, että jos minä sanon O:lle "mene suihkuun", on varma vastaus EI. Tai toinen vaihtoehto on kohta. Jos sanon saman asian heti perään D:lle hän apinoi veljeään ja toteaa EI. Tai kohta, mutta jos sanon pojille "kumpi menee ensiksi suihkuun", kirmaa nuo kakarat lähes samanaikaisesti kylpyhuoneeseen ja saattavat jopa tapella siitä, kumpi oli ensin.


Sitten on tämä kurittomuus. Sillä sanalla sitä kai saa nimittää, kun _mitään_ ei uskota. Kumpikin pojista osaa olla kiltisti, mutta liian usein se unohtuu ja mennään niin tunteella. Yksi, mikä ei millään sovi järkeeni on, että miksi tai mistä pojat ovat oppineet sängyillä/sohvilla/tuoleilla jne. hyppimisen ja kiipeilyn? Aina on kielletty tekemästä sitä ja silti sitä tehdään. Päivittäin. Vai onko se vaan, että kielletty kiehtoo? Vai eikö vanhemmillta ole kielloissaan tarpeeksi auktoriteettia?

Illat on tällä hetkellä pahimpia. Se hetki, kun pitäisi käydä nukkumaan. Silloin alkaa temppuilu, hyppely, huutelu ja naureskelu (päin naamaa). Kaikki käydään läpi. Ehkä tämä oma hermoromahdus tässä asiassa johtuu vain siitä, että tähän mennessä me vanhemmat ollaan päästy helpolla. Iltarutiinit on aina olleet samat. Seiskalta on suihku ja sen jälkeen iltapala. Ehkä vielä hetki jotain lastenohjelmaa, jos ehditään. Hammaspesulle ja sänkyyn. Nyt on iltasadun aika. Hyvänyön halit ja pusut. Kello on 20:10 ja pojat käy nukkumaan. Niin se siis meni vielä jonkun aikaa sitten. Nykyään riehuminen alkaa sillä samalla sekunnilla, kun vanhempi poistuu huoneesta. Joskus se on D, kun villitsee ja toisinaan taas O. Valoja rämpätään päälle. Hypitään sängyistä pituushyppykisaa lattialle. Heitetään tyynyjä. Haetaan leluja sänkyyn. Ihan kaikkea mahdollista.  Useammankin kerran saa käydä käskyttämässä poikia takaisin sänkyyn. Pää tyynyyn ja silmät kiinni! Nyt suut suppuun! Vastaukseksi tulee yleensä "räkäinen nauru" tai eeeeenn, PELLE! tai pellen tilalla on pieru, tai jotain muuta yhtä kaunista.

Karkkipäiviä on peruttu, "uhattu lahjattomalla joululla" :), muistutettu ettei Joulupukki vieraile tuhmien lasten luona, kiristetty unileluilla, toistettu toiston perään, pyydetty kauniisti, sanottu rauhallisella äänellä, suututtu ja murahdettu - mutta mikään ei tehoa.


Vielä ei ole mitään varsinaisesti hajonnut, mutta kyllähän sitä välillä miettii kuinka monta iskua auton sivuikkuna on valmis ottamaan vastaan turvavyön metallisoljelta? O haluaa aina laittaa turvavyön kiinni itse. Tottakai. Ja useimmiten se siinä onnistuukin. Tämä aamu oli kuitenkin taas sellainen tahtojen taisto. Autoon tuli pimeää liian nopeasti ja hän ei nähnyt tarpeeksi. Poika karjaisi takapenkiltä: "MÄENNÄÄÄÄÄ!" Napsautin samantien auton sisävalon päälle ja pyysin poikaa keskittymään tekemiseensä. En saanut lausettani edes loppuun asti kun hän jo tiuskasi minulle: "EITÄÄMEEEEEEE!" Aloitin lauseen "Saanko tulla auttamaan", mutta tuskin pääsin ensimmäisen sanan loppuun asti, kun poika purki turhautumisensa paiskaamalla vyön(soljen) ovea/ikkunaa päin. 

Tälläkään kerralla ikkuna ei mennyt rikki, mutta kyllähän poika taas sai ripityksen äitinsä suusta. Siitä, kuinka noin ei toimita. Ja jos ei itse saa, niin pitää pyytää apua. Mutta apua ei saa huutamalla ja raivoamalla. Ja mikä tärkeintä, apu täytyy ottaa vastaan, ennenkuin hermo menee.

Onko tämäkin vain taas vaihe, jolle on ihan turha yrittää tehdä mitään? Pitääkö vain kestää, purra hammasta ja uskoa parempaa huomiseen. Siihen, että kyllä tämäkin ohi menee? Ja toivoa, että seuraava samanmoinen vaihe ei iske päälle ennen kuin tämä vanha on ohi :D

Kyllä minä uskon siihen, että ne raivoamisetkin kuuluu tähän kaikkeen. Ja lapsen pitää saada näyttää myös sen ääripään tunteita, mutta mielelläni kuitenkin toppuutan ennen kuin jotain oikeasti kunnolla tapahtuu. Minun psyykkeeni kestän pienet kolhut lattioissa ja ehkä seinissäkin. Eläminen saa kyllä näkyä, varsinkin lapsiperheessä, mutta ei esimerkiksi sillä tavalla, että kohta meillä on 170-litraa akvaariovettä ja -kaloja pitkin olohuonetta, vain koska O harmistui ja heitti lelun kädestään. Mitä keinoja muilla on välttää lasten ylilyöntejä?

3 kommenttia:

  1. Aaaaaargh. Niin tuttua. 6v Viialla ollu tää vaihe n. Puoli vuotta ja kuulostaa ihan samanlaiselta! Välillä meinaa kertakaikkiaan hermot mennä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikken tykkääkään et teilläkin on tällainen uhma kotona, niin on kuitenkin lohduttavaa kuulla, ettei me olla ainoita :)

      Poista
  2. Olenpa iloinen tästä aiheesta, ja siitä että kerroit konkreettisesti tapahtumista autossa. Kun ei tiedä, miten muilla nämä asiat menevät. Hyvin tutulta kuulostaa tuo käytös ja tilanteet, mitä tätä 5-6-vuotiaiden ikäluokkaa pääsen seuraamaan.

    Kaislakerttu

    VastaaPoista

Risuja vai ruusuja? Kiitos kommentistasi!