perjantai 25. syyskuuta 2015

Kohti parempaa huomista?

Osa taitaa siellä taustalla seurata blogiani ihan vain tuon yhden aiemman kirjoitukseni vuoksi. Ainakin käynnit blogissani on hurjasti lisääntynyt Kun kompromissia ei ole -kirjoitukseni myötä. Taitaa tuo olla myös niitä eniten kommentteja saaneita kirjoituksianikin. Siksi ehkä koen tarpeelliseksi kertoa, jos ja kun tilanne muuttuu suuntaan tai toiseen.

Aika pian sen jälkeen, kun tein asiasta "julkista" huomasin myös oman käytökseni muuttuvan. Ei niin, ettäkö minua mitenkään harmittaisi asiasta kertominen, mutta väkisinkin kun asia oli "kaikkien huulilla" velloin asiaa päässäni vieläkin enemmän. Jollain tavalla siitä tuli todella konkreettista, enkä pystynyt enää huijaamaan itseäni. Olin todellakin hyvin tietoinen omista tunteistani ja tuntemuksistani. Se suoraan sanottuna otti hetkeksi vallan minusta. Minusta tuntui siltä, että hukun tähän omaan tunnemyrskyyni, enkä löydä siitä sumusta ulos omin avuin. Koen, että oli erittäin hyvä asia tehdä ongelmasta julkinen, hakea vertaistukea ja rypeä siinä kaikessa kamaluudessa. Näin jouduin väkisin itsenikin kanssa vastakkain enkä voinut enää vain siirtää ongelmaa eteenpäin tai haudata sitä yhtään enempää.


Olen varsinkin miehelleni tunnustanut vahvuuteni ja heikkouteni, mutta sen uskallan tehdä myös täällä. Tiedän, että niin hyvässä kuin pahassakin puolustan kantaani sokeasti. Ja monesti, jos en voi tehdä sitä sanoin, teen sen teoin. Joskus se on hyvä asia, mutta tässä ehkä se hieman huonompi. Minulla oli (on toki vieläkin, mutta ehkä jotenkin eri tavalla) huono olo. Tuntui siltä, että henkisesti voin huonosti. Oksetti. Vitutti. Ja raivostutti. Teki mieli aukoa jokaisessa "sopivassa" välissä päätään ja varsinkin silloin, jos päänaukomiseni kohteena oli oma mieheni. Osaltaan ja joissain tapauksissa tein sen tiedostaen ja tavallaan harkitusti. Osaltaan ne sanat ja teot vain tapahtui, ennen kuin ehdin edes ajatella asiaa enempää. Toimin joskus kuin hidastetussa kuvassa. Jossa minä itse, kaiken ulkopuolella, katsoin itseäni kuinka toimin.

Keskustelimme taas aiheesta ja luulen että nyt meillä kummallakin on jo parempi olla. Luulen myös, että minun oli tunnettava voimakkaasti niitä tunteita mitä tunsin, jotta pystyin edes jollain tavalla jatkamaan nykyistä elämääni. Vaikken käynyt läheskään pohjalla, niin silti minusta tuntuu, että sellainen tietyntasoinen alasvajoaminen tarvittiin avaamaan silmiäni.

En sano, että ajattelisin nyt ollenkaan toisin asiasta. Edelleen tahdon sen kolmannen lapsen, mutta ehkä se tunne ei enää ole niin pakottava, enkä joudu lähes kauhunvaltaan siitä syystä, että minulta on evätty tämä mahdollisuus.


Missään nimessä tämän vuoksi en ole ollut heittämässä rukkasia naulaan tai edes harkinnut luovuttamista. Luovuttaminen ei ole minulle vaihtoehto, vaikkakin myönnän kysyneeni mieheltäni ehkä sinä heikoimpana hetkenä: "Rakastammeko toisiamme tarpeeksi? Riittääkö rakkaus viemään meitä eteenpäin? Mitä jää, jos rakkaus ei riitä?"

Minulla, hänellä ja meillä yhdessä on kuitenkin niin paljon hyvääkin, lähes se kaikki muu. Sellaista minkä vuoksi taistella, vaikka haluankin tunnustaa, että olemme suuren asian äärellä. Tämä on kuin oravanpyörä, joka pyörii ja pyörii ja mitä enemmän annan sen pyöriä sitä nopeammaksi tahti kiihtyy. Ja pahinta on se, että se pyörä on täynnä kysymyksiä ja keksin niitä sinne koko ajan lisää. Yhtäkään vastausta en kuitenkaan ole keksinyt.

Niinkuin monessa muussakin asiassa, niin tässäkin täytyy muistaa millainen arvo on sillä, että osaa ja ennen kaikkea uskaltaa avata suunsa. Meistä minä olen aina ollut enemmän äänessä (kai ne naiset muutenkin on), enkä todellakaan aina ole pysynyt aiheessa. Mieheni on aina ollut enemmän hiljaista tyyppiä ja olen useasti joutunut hänestä lypsämään tietoa tai tuntemuksia. Niin nytkin, mutta ainakin sain hänet avautumaan.

Totaaliromahdus tässä ja vähän muussakin tuli. Minä romahdin. Huusin ja paruin ja koitin saada pahan olon ulos. Ehkä se kannatti sillä siitä kaikesta kuitenkin syntyi keskustelu ja tietynlainen yhteisymmärrys. Miestäni helpotti henkisesti todella paljon kuulla, että kolmannen lapsen toiveeni ja haluni koskee vain meidän perhettämme. Kolmannen lapsen tarpeeni ei ole millään tavalla sellainen, että haluaisin sen "hinnalla millä hyvänsä". Koen sen edelleenkin olevan tarpeeni ja haluni tähän perheeseen, meille. En vain minulle. Ilmeisesti olen ilmaissut asian hieman huonosti tai hän on todellakin uskonut enemmän vitsiksi tarkoittamani: "jos se et oo sie, ni sit se on joku muu" -lausahdukseni.


Minua taas helpotti kuulla, että hän ei ehkä olekaan täysin sulkenut ovea asialta. Hän harkitsee ja toivoo, että asian voisi jättää vielä auki. Hän sanoo edelleen, että nyt hän ei halua. Nyt mieli on _ei missään nimessä_, mutta samalla hän sanoo, että voihan sitä vielä mieli muuttua.

Eli, kun hän sanoi aiemmin, että annetaan ajan kulua ja katsotaan mitä tapahtuu, hän tarkoitti myös itseään. Voi olla, että annan nyt huijata itseäni toden teolla, mutta tarvitsin silti jotain mistä ottaa kiinni, jonkun mihin tukeutua ja edes pienen toivon kipinän siitä, etten ole menettänyt kaikkea kertalaakista.

***

Tämä teksti on ollut luonnoksissa jo pitkään. Taas kerran. En halunnut lähteä sitä suuresti muokkaamaan, mutta palaan tähän hetkeen lukemalla tämän ja kertomalla tähän perään, miltä nyt tuntuu. Ajatukset kolmannen lapsen halusta on kummallakin samat. Huomaan kuitenkin selvästi, miten henkiseen jaksamiseeni ja mielialoihin ja niiden muutoksiin tämän läpikäyminen on vaikuttanut.

Ensin minulta vedettiin matto jalkojen alta, sanotttiin EI KOSKAAN ja jätettiin kitumaan siihen ajatukseen. Just deal with it - oli fiilis. Nyt vaikka edelleen tosiaan ajatukset on samat on minulla kuitenkin pieni toivon kipinä mahdollisuudesta ja se vaikuttaa henkiseen olemukseeni valtavasti. Huomaan olevani taas enemmän oma iloinen itseni, enkä murehdi koko ajan. En ole koko ajan huonolla tuulella tai lauo jokseenkin ehkä epäoikeudenmukaisesti veitsenteräviä sanoja tai lauseita.

Tästä on mentävä yhdessä eteenpäin ja ihan yhtä paljon, kuin yhdessä kolmatta lasta tulisi haluta, niin pitäisi osata yhdessä myös olla haluamatta sitä <3

4 kommenttia:

  1. <3 Hienoa kuulla että olette saaneet puhuttua asiasta <3

    VastaaPoista
  2. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa tällaisen kanssa eläminen on tai on ollut. En tiedä miten itse pystyisin, etenkään tuohon että joku muu olisi tehnyt päätöksen puolestani. Olen iloinen siitä, että olette nyt ainakin toistaiseksi paremmassa paikassa tämän asian suhteen. Tsemppiä ja jaksamista! <3

    VastaaPoista

Risuja vai ruusuja? Kiitos kommentistasi!