keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kun kompromissia ei ole.

Tätä tekstiä olen lukenut uudelleen ja uudelleen. Sitä on muokattu viikkojen ajan ja se on elänyt omaa elämäänsä minun rinnallani. Se on lähinnä kirjoitettu minulle itselleni, mutta toisinaan toivon, että voisin löytää jonkun kohtalotoverin tämän avulla. Jonkun, joka ymmärtäisi tasan tarkkaan mitä ajattelen ja mitä käyn läpi. Toisaaltahan tämä on asia, mikä on vain minun ja mieheni välinen - kovin henkilökohtainen, mutta toisaalta tämä on niinkin arkinen asia, etten tahtoisi myöskään vaieta tästä.

Olen niin rikki ja loppu. Tekisi mieli huutaa ja karjua. Saada paha olo ulos, poistaa tuo pala kurkusta, mutta tiedän ettei siitä olisi hyötyä. Todennäköisesti tulisi vain kurkku kipeäksi, romahtaisin ehkä julkisesti ja paha olo pysyisi minussa. Se on jossain todella syvällä. Se paha olo. Onneksi kuitenkin osaan sen toisinaan peitellä jonnekin tarpeeksi pimeään nurkkaan, ettei se koko ajan häiritse elämääni. Tänään on ehkä sellainen parempi päivä ja ehkä nyt on se oikea aika julkaista tämä teksti. Kuvittelen ainakin, että tänään olen osannut tarpeeksi kriittisin silmin lukea tätä omaa ajatustani.

Me, minä ja mieheni taidetaan olla umpikujassa ja totuus taitaa olla, että olen siellä yksin. Taistelen yksin omia tunteitani vastaan ja olen lähes voimaton mieleni edessä.

Oikeasti tai no ei edes oikeasti, mutta kokonaisvaltaisesti kun asioita pohdin voin todeta, että meillä on kaikki hyvin. Meillä on katto pään päällä, kummallakin työpaikka, meillä on ystäviä, tuttavia ja sukulaisia, meillä on kaksi ihanaa lasta, ei ole suurta huolta huomisesta ja meillä on toisemme. Meillä on me.

Mikä se sitten on, mikä saa minut tuntemaan henkistä kipua niin pahasti, etten enää tiedä mitä minun tulisi tehdä? Se on lapsiluku. Meidän umpikujamme on erimielisyytemme lapsista. Ei niistä nykyisistä, vaan niistä tulevista. Tai siis, niistä ei-tulevista.


Minä en missään vaiheessa ole tehnyt päätöstä lapsiluvusta muuten, kuin tiesin sen olevan enemmän kuin yksi. Siis jos niin luoja suo. Kuopuksen syntymän jälkeen heitimme mieheni kanssa vitsiä yleisellä tasolla keskenämme ja julkisesti siitä, tuleeko meille vielä lapsia. Mies sanoi aina jyrkästi ei ja minä yhtä jyrkästi kyllä.

Ehkä vuosi sitten, kun D:lle tuli se ensimmäinen elinvuosi täyteen alkoi minussa kypsyä ajatus siitä, ettemme ole vielä kokonaisia. Meidän perheestä puuttuu vielä jotain ja koin siinä olevan tilaa vielä yhdelle pienelle tepastelijalle. Koen sitä edelleen. Ja se tunne vain voimistuu.

Jatkoimme "toistemme kiusottelua" asiasta, emmekä oikeastaan koskaan puhuneet asiaa auki. Viime keväänä en kuitenkaan enää voinut vain jatkaa sitä tyhmää leikkiä mikä jäyti mieltäni viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta. Sanoin miehelleni, että meidän on nyt avattava tämä asia ainakin toisillemme ja käytävä tätä läpi. Tiedustelin häneltä lähinnä sitä, kuinka tosissaan hän oli sanoessaan, että lapsilukumme on täysi ja ei enää ikinä! Toki toivoin ja ehkä jotenkin jopa uskoinkin siihen, ettei hänen kantansa olisi ihan niin jyrkkä. Että asiassa olisi ollut jotain keskusteluvaraa, mutta toisin kävi.

En saanut oikeastaan keskustelua aikaiseksi ollenkaan, sillä hänellä ei ollut muuta sanottavaa, kuin ettei hän missään nimessä halua enää. Ja toki hän perusteli kantansa. Ei hän jaksa enää katkonaisia öitä, ja hänestä tuntuu, että jo nyt töiden ja ylitöiden vuoksi hänellä on liian vähän aikaa lapsille. Eikä hän halua siihen enää yhtä lasta lisää, yhtä lisätaakkaa kannettavakseen. Minua ärsyttää se, että tämän asian on joku muu päättänyt minun puolestani. Kysymättä minulta mitään ja keskustelematta minun kanssani asiasta sanaakaan. Ja sitten minun oletetaan ja toivotaan vain sopeutuvan.

Minua ahdistaa, koska tiedän, että jos puolustan kantaani juurikin noilla parilla, juuri kirjoittamallani lauseella kaivan vain kuoppaa itselleni. Nehän on juuri ne syyt, miksi en voisi tehdä tätä päätöstä toiseen suuntaan kysymättä ja keskustelematta. Meistä kummastakinhan tässä on kyse, mutta jostain syystä minä olen se, jonka on taivuttava toisen tahtoon. Johtuen toki siitä, että sen toisen ideaalitilanne on päällä juuri nyt. Minun ideaalitilanteeseen päästäksemme, tulisi asioiden muuttua. 

Kun tajusin, ettei keskusteluvaraa ollut ja asia oli jo päätetty, mielessäni muljahti oikein urakalla. Vasta silloin tajusin sen, kuinka eri mieltä olimme. Hän ei halua missään nimessä (ja ajatus on hänen sanojensa mukaan niin jyrkkä, että vahinko -> abortti) ja minä taas niin kovasti haluaisin. Se on toive, haave ja ennen kaikkea halu. Palava halu olla vielä kolmannellekin äiti.

Mieheni on siitä paremmassa asemassa, että hän osasi nimetä ainakin kaksi konkreettista syytä halulleen tai ei-halulleen. Minä en osaa. Osaan vain sanoa, että minä en ole kokonainen ja minulla on vahva tunne ettemme mekään ole kokonaisia. Olen vahvasti sitä mieltä, että meidän kuuluu olla kolmilapsinen perhe. Tai meidän ainakin kuuluisi antaa sille mahdollisuus, emmehän voi kuitenkaan olettaa, että sitä koskaan tulisi.


En koskaan kuvitellut voivani tuntea jotain asiaa kohtaan näin syvästi, mutta nyt tiedän mitä se on, kun jotain ei saa, mitä haluaa. Samalla, kun voin sanoa ymmärtäväni mieheni argumentit ja ajatukset voin myös todeta etten ymmärrä niitä ollenkaan. Tunteeni ovat sekaisin, kuin seinäkello. Välillä tämä ei häiritse minua ollenkaan, mutta ainakin kerran päivässä jostain tapahtumasta, sanasta, asiasta tai mistä tahansa tämä tulee mieleeni. Ja välillä saatan hetken tuntea jopa puhdasta vihaa miestäni kohtaan.

Olen yrittänyt muutaman kerran sen ensimmäisen jälkeen keskustella vielä asiasta. Hänellä ei kuitenkaan ole muuta sanottavaa kuin "ei". Tiedän, että tämä on asia, missä ei oikeastaan ole kompromisseja, tai on, mutta sen kompromissin on tultava jommankumman pään sisältä ja sitä on oikeasti haluttava ja siihen on tyydyttävä. Ehdotin hänelle jopa parisuhdeterapiaa (hah), kun ajattelin että auttaisikohan se meitä kumpaakin selvittämään yhdessä tätä asiaa suuntaan tai toiseen. Ja haluan tehdä tälle asialle jotain mielummin nyt, kuin vasta sitten kun se on jo myöhäistä ja useampikin asia on jo solmussa. Mieheni ei koe ulkopuolista apua tarpeelliseksi. Tai enemmänkin hän ei koe sitä hyödylliseksi.

En vain tiedä miten menisin eteenpäin. Mieheni mielestä tämä on minun ongelmani, sillä hänellähän ei ole ongelmaa nykytilanteessa. Hän on kuulemma valmis tekemään mitä vain, jotta tätä ongelmaa ei olisi ja ettei tämä tulisi mahdollisesti olemaan aina meidän välissämme. Mitä vain, mutta ei muuttamaan mieltään. Ja samalla hän on sitä mieltä, tai ainakin antaa ymmärtää olevan, että minä olen se väärinajattelija.

Joku voisi nyt sanoa, että käännät vaan oman kelkkasi ja alat tyytyä ja olla tyytyväinen tähän nykyiseen tilanteeseen. Ja niinhän sitä varmaan pitäisi, sillähän siitä pääsee, mutta miten se tehdään? Mielelläni kääntäisin kytkintä päässäni ja säätelisin sitä mitä ajattelen ja tunnen. Mutta kuten jokainen meistä tietää, asiat ei mene niin. Paitsi saduissa. Ja tämä ei ole satua.

Kuvia en ole valikoinut mitenkään tähän aiheeseen sopiviksi. Kunhan halusin parilla kuvalla tehdä pitkästä tekstistä mielekkäämmän näköisen.

22 kommenttia:

  1. Hienoa, että kirjoitat näistä ajatuksista julkisesti! Uskoisin, ettet todellakaan ole asian kanssa yksin. Voin hyvin kuvitella tuon että vaikka kaikki on hyvin, niin asia painaa mieltä paljon... Itse olin aiemmin suhteessa jossa itselläni oli mielipiteenä lasten suhteen ehdoton "ehkä" tulevaisuudessa, miehellä taas ehdoton "ei", joten suhde loppui, ei toki vaan tuosta syystä mutta toki se oli yksi syy muiden joukossa. Tunnistan itse hyvin tuon tunteen että "perhe ei ole vielä kokonainen", me olimme ennen esikoisen syntymää sitä mieltä että yksi lapsi on hyvä, mutta sittemmin oli vahva tunne siitä, että meidän perhe ei ole vielä tässä. Vaikea tosiaan selittää, mutta tunne on vahva :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi :) Tästä tosiaan on aika ristiriitaiset tunteet, kun kaikki _on_ hyvin, mutta sitten on yksi iso-pieni-asia, joka saattaa kulkea aika negatiivisena jopa lopun elämää meidän kanssamme. Ainakin jollain tasolla ja se miten se tulee olemaan mukana riippuu meistä, minusta ja miehestäni sekä yksilöinä, että meistä yhdessä pariskuntana.

      Poista
  2. Voisiko olla, että miehesi vielä muuttaisi mieltään tai ainakin pehmentäisi jyrkkää ei:tään, jos antaisit ajan vähän kulua? Teillä on kuitenkin kaksi pientä lasta ja yöheräilyt sun muut vielä tuoreena muistissa. Ehkä jokunen vuosi lisää ennen uutta tulokasta saisi miehesi ajattelemaan asiasta eri tavalla? Toki itse tunnet miehesi parhaiten ja tiedät, onko tämä edes mahdollisuus, mutta tulipa vain mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mä pidä sitä täytenä mahdottomuutena, että hän mieltään muuttaisi, mutta en myöskään uskalla tukeutua siihen ajatukseen :) Pelkään, että jos niin teen putoan vielä korkeammalta kuin aiemmin oli mahdollista. Toki, lapset on vielä pieniä ja kyllähän tässä vielä ehtii, vaikkakin koen, ettei kauhean montaa vuotta ole enää aikaa miettiä asiaa. Kyllähän se totesi, että annetaan nyt ajan kulua ja katsotaan josko ajatukset muuttuisi. Minun korvaani tuo vain kuulosti väkisinkin siltä, että hän toivoo minun ajatusteni muuttuvan. Tosin varmaan ihan siinä samassa, kuin minä toivon toisinpäin tapahtuvan.

      Poista
  3. Toi on kyllä tosi hankala. Puoliksi lapsia ei voi hankkia. Tai tavallaan voi: sä voit toki hankkia, mutta et ehkä teidän perheessä. Ja jos muut vaihtoehdot ovat vaikeita, ei sekään ole ollenkaan helppo.

    Silti, oli päätös mikä tahansa, luulen, että on tosi olennaista, että se kumpi joustaa joustaa omasta tahdostaan. Eikä jyrätyksi tullen.

    Ja kun tämä on selvästi sulle kriisi, ja sitä kautta se on myös teidän parisuhteen kriisi, vähintä, mitä miehesi tässä tilanteessa voisi tehdä olisi ainakin tulla pariterapiaan sun kanssa eikä jättää sua räpiköimään yksinään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, sanoit oikeastaan sen mikä on yksi päällimmäisistä ajatuksistani tässä. Ei pitäisi jyrätä toista. Juurikin jyrätyksi tunnen itseni. Ei annettu vaihtoehtoa, ei keskusteltu, ei otettu minua huomioon, päätettiin yksivaltiaan elkein ja todettiin se vasten kasvojani. Tyyliin that's it ja deal with it.

      Poista
  4. Tämä teksti voisi olla suoraan minun kynästäni. Meillä on täsmälleen samanlainen tilanne. En voi muuta sanoa kuin että tiedän totisesti mitä käyt läpi. Kerro, jos keksit ratkaisun tähän ongelmaan!😊 Välillä olen niin vihainen miehelleni, että hän on niin jyrkkä ja että hän on yksin tämän asian päättänyt ja odottaa vain minun sopeutuvan siihen. Emme osaa edetä tässä asiassa mitenkään. Asia vain kalvaa etenkin minun mieltäni. Ymmärrän miehen perustelut, eli että ei enää jaksa vauva-aikaa ja ettei hänestä riitä isäksi kolmelle. Mutta onko hän varma? Miehillä on se etu, että lapsen saanti ei rajoitu vaihdevuosiin. Minä taas tunnen, että minusta olisi äidiksi kolmelle ja biologinen kello tikittää koko ajan äänekkäästi korvassani.
    Kiitos kirjoituksestasi,
    Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihan mielettömän hienoa, kun löytää jonkun joka ajattelee täysin samalla tavalla ja painii täysin saman asian kanssa :) Tuu säkin kertomaan, jos ratkaisun keksit. Mun äiti sanoi tota ihan samaa, miksi mies joka on lisääntymiskykyinen loppuelämänsä saa päättää tällaisesta asiasta. Tottahan se on, mies voi ryhtyä vaikka eläkepäivillään isäksi, mutta naiselle se ei ole mahdollista. Siis siten, että itse kannat lapsesi kohdussasi. Minäkin koitin miehelleni sanoa, että voisiko hänen ajatuksensa lasten kanssa vietetystä ajasta olla turhan tiukka. Vai voiko olla, että hän on jostain syystä asettanut riman liian korkealle itselleen? Yritin myös todeta, että kenellä perusvanhemmalla nyt oikeasti olisikaan antaa lapsilleen sitä kaikkea aikaa minkä haluaisi. Aika harvalla kai kuitenkin.

      Biologinen kello. Sepä se, ei tässä nuorruta ja kuten jo todettu. Nainen ei voi loputtomiin edes saada lapsia. Nimim. juuri 34 vuotta täyttänyt.

      Poista
  5. Voi että! Mulla ei oikein ole antaa vertaistukea, mutta tulin tsemppaamaan! Kun kahden ihmisen toiveet eivät osu yksiin, se on aina tosi kurja juttu - varsinkin tällaisessa todella isossa asiassa, jossa on pakko joustaa kaikki tai ei mitään.

    Mä olen vähän varautunut siihen, että meillä on samantapainen tilanne joskus tulevaisuudessa. Yritän jo nyt ajatella, että sen rakkauden, huomion ja ajan, jonka kohdistaisi kolmanteen lapseen, voi kohdistaa sitten näihin kahteen tai jopa muiden lapsiin - tehdä jonkinlaista hyväntekeväisyystyötä tai toimia vaikkapa tukiperheenä. Varautuminen ja järkisyiden pohtiminen on kuitenkin tässä elämäntilanteessa helppoa, kun vauvavuosi on vasta juuri päättynyt. Viiden vuoden päästä sen sijaan tilanne saattaa olla ihan eri.

    Paljon tsemppiä teille! (Ja hieno banneri muuten! :) )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emonen! Eihän tässä oikein ole niitä oikeita sanoja, ei puolesta eikä vastaan. Eikä kukaan pysty tarjoamaan sitä oikeaa ratkaisua. Mä olen jo kokeillut tuotakin, että koitan kaiken energiani vaan suunnata näihin jo olemassa oleviin pieniin miehenalkuihini. Onnistuuhan se, mutta lähes yhtä usein kun sen teen tulee niissä tilanteissa mieleen se miksi niin teen :) Vaikea selittää, mutta tulee jotenkin mieleen sellainen ajatus, että tekee tuon niin ohjatusti ja taas muistaa syyn siihen miksi niin tekee.

      Väitän, että osaltaan minun haluuni vaikuttaa tottakai se, että meillä on (ainakin tähän mennessä) ollut todella helpot lapset. Ei ole ollut suuria yöheräämisiä (ollaan saatu nukkua rauhassa jo yli vuosi :D) ja kuopuksen kanssa kaikki on mennyt vieläkin helpommin kuin esikoisen. Ja kahden kanssa on ollut helpompaakin kuin yhden. Toisesta kun on toiselle seuraa.

      Banneri kaipasi jotain uutta ja ehkä tarvitsin itsekin rauhanmaisemaa ;)

      Poista
  6. Oon lukenut tän tekstin pari kertaa ja jotain haluaisin kommentoida, mutten ihan tiedä mitä.
    Olen tosi pahoillani sun puolesta ja teidän tilanteesta. Toivottavasti pääsette tästä vielä eteenpäin ja ehkäpä jommankumman teistä pitää vaan antaa periksi? Muuta en osaa sanoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon, ettei kummankaan tarvitsisi antaa periksi sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Paras tilanne olisi, että jommankumman mieli vain muuttuisi ja siten saisimme päätöksen tälle asialle.

      Kiitos Nadja <3 mä en ole luovuttajatyyppiä ollenkaan, joten eteenpäin mennään, mutta vielä on vähän auki että miten :)

      Poista
  7. Löysin tämän ihan ihme kautta. Tilanne täällä sama 100%:sti. Olipa ihan huikean helpottava lukea samasta aiheesta.

    Eilen oli pitkä keskustelu, jonka päätteeksi sain muka ajatukset niin, että asia ei enää vaivannut. Minulla kuumeilu aaltoilee ja käytännössä joka kuukausi tästä puhutaan parin viikon ajan. Eilisen illan jälkeen ajatus perheen nykyisestä kokoonpanosta tuntui ookoolta.

    Sitten näin tämän kirjoituksen ja palasin taas siihen samaan, että haluan vielä sittenkin! Mutta vaikea tämä tilanne on, kun oma tila on jostain syystä kuin kärsimystä ja toisella taas ajatukset ovat niin kevyitä tällä saralla.

    Olen ajatellut lisätä vielä omien lasten äärelle asettumista. Mennä lattialle viereen, katsella, ihastella, jutella, olla läsnä. Ja katsoa riittääkö se. Tämä turhautumisen tunne on tosi voimakas, se vie ajatukset tunneiksi päivässä pahimmillaan. Molemmista aiemmista vauvakuume on ollut äärimmäisen vahva. Nyt tuntuu että ehkä se oli sitten siinä, mutta jotain ajatusoppia tähän tarvitaan että tunteet eivät vie vuosikausia.

    -Amli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikeasti uskonut voivani tavoittaa tällä kirjoituksella muita samassa tilassa olevia, mutta aivan mieletöntä että teitä on muitakin. Tietysti mä tiesin, ettei tämä ongelma varmaan kaikista suomalaisista kohdistu vain meidän perheeseen, mutta en myöskään ajatellut, että joku oikeasti tämän löytäisi. Kiitos sanoistasi ja ajatuksistasi, vaikkakin musta tuntuu, että omalla kirjoituksellasi hämmensin tahtomattani sinunkin elämääsi.

      Turhautuminen, ärsytys, viha, riittämättömyys. Siinä ehkä sitä tunnekirjoa, jota tämä aihe saa aikaan minussa. Ja kun sen tunnekirjon käy lähes päivittäin läpi, niin kuluttaahan se ihmistä henkisesti. Ja sitten on ne tutut ja vähemmän tutut. Jotka puhuu lapsenhankinnasta ja suunnittelee sitä. Ei siinä mitään. Eihän muiden pidä lopettaa elämistä minun vuokseni!

      Mutta sitten ne ketkä kyselee meidän lapsilukua, tai katsele vatsan seutuani ja tiedustelee vienosti, että joko? Siinähän häkeltyy ja toteaa naureskellen, että eeieii. Ja samalla syvällä sisimmässään huutaa niin kovaa kuin pystyy, että tämä ei ole minun valintani!!

      Kiitos, että jaoit oman tarinasi.

      Poista
    2. Paljon kiitoksia kommentistasi.

      Jään varmaan taustalle seuraamaan blogiasi, jos joskus sivuat vielä aihetta.

      Omalla kohdalla tämä eskaloituu intiimeihin hetkiin. Ne tuntuvat _turhilta_, kun niillä ei ole päämäärää, kun taas ilmeisesti miehillä päämääräksi riittää se hetki itsessään. Nuo hetket korostavat näkemyseroa, kun jo muutenkin joustava osapuoli on se, joka tuossakin joustaa (=antaa).

      Nykymaailman vitsaus ehkä, mutta miehen intensiivinen osallistuminen taitaa olla osasyynä. Siis nyt jo päättynyt osa vanhempainvapaasta, mutta melko pitkä sellainen. Miehen kiintiö on täynnä. Olemme kokeneet palkitsevuudenkin eri tavalla. Vauvan oranssinkeltainen kakka tuoksuu minusta parfyymia paremmalle, siinä missä toinen yökkii sille. Ymmärrän eron, täydennämme ideaalitilanteessa toisiamme.

      Mietin pohtiko Sirpa Selänne näitä ja mitä tämä kaikki eettisesti merkitsee, hänhän puhui Teemun neljänteen lapseen, ja taisi olla joku "ehtolistakin", jossa mies vapautettiin vaippojen vaihdosta.

      Toivon Sinulle oikein rohkeaa matkaa asian avaimia kohti. Lähetän virtuaalilaastarin <3

      -Amli

      Poista
    3. Ja nyt, tuo olisi voinut olla suora lisäys minun tekstiini. En vielä uskaltanut avata tuota intiimiä puolta, mutta sehän tässä kärsii eniten. Ja sitä kautta tietysti kaikki muukin. Minä, mies ja me. Ajatus tuota harrastusta kohtaan on tällä hetkellä aika nolla, jos ei jopa pakkasen puolella. En saisi kuulemma todeta etten halua, koska se nostattaa nämä ajatukset suoraan mieleeni ja tekee minut surulliseksi. Koska hän ei halua kuulla, että käytän tätä syynä. En tiedä pitäisikö esittää (okei, ei aina) olevansa tyytyväinen ja haluta tuota ehkä yhtä kauneinta asiaa, vaikka samalla oma pää jyskyttää sitä tosiasiaa kuinka lähellä, mutta niiiiiin kaukana siitä mun halusta ollaan sillä hetkellä.

      Tähän kun vielä lisätään ehkäisyasiat ja niiden tuomat ongelmat meidän parisuhteelle ja seksielämälle niin ihan oikeasti soppa on hämmennetty useampaan kertaan sekasin. Ehkäisystä olen aiemminkin kertonut täällä ja varsinkin siitä, kuinka siitäkin sen kultaisen keskitien löytäminen on niin kamalan vaikeaa. Hormoonalliset ei ole minulle vaihtoehto (kroppa sekoaa) ja sen jälkeen jää vain ne "huonot vaihtoehdot". Kondomi (käytössä ja noh.. kaikki tietää ettei se ole kivaa), "varmat päivät" (mies ei suostu), ehkäisytietokone (aika kallis ja vaatii taas vain toiselta aika paljon panostusta ja lähes verrattavissa varmoihin päiviin), vasektomia (minä en suostu).

      Kiitos Amli <3 Rohkeaa ja ennen kaikkea avointa matkaa sinullekin. ps virtuaalilaastarin liimasin otsaan, siellähän se suurin myllerrys nimittäin käy. Pään sisällä.

      Poista
  8. En enää muista mitä kautta (mutta siis jostain blogista) löysin tieni tähän kirjoitukseesi. Olen palannut siihen aika-ajoin ja miettinyt, miten kommentoida. Vaikka olen tyystin eri elämäntilanteessa kuin sinä, kirjoituksesi silti kolahti. Kirjoitat rohkeasti vaikeasta aiheesta.

    Itse odotin työhönpaluuta ja samalla haaveilin kolmannesta lapsesta (asialla ei ollut kiire, ajatukseni oli ensin luoda uraa, joten olisin hyvinkin voinut odotella vaikka parikin vuotta) - mutta yhtäkkiä selvisi, että odotamme kaksosia, minkä myötä meistä tulee pian kuusihenkinen perhe. Ihan näin en itse suunnitellut! Tähän lapsilukuun en ollut varsinaisesti varautunut, enkä siis päässyt asiasta itse päättämään. Vaikka elämäntilanteemme ovat täysin päinvastaiset, kirjoituksessasi tutulta tuntui kaiketi kokemus hallinnantunteen menetyksestä.

    Sitten muutamia ajatuksia kirjoituksestasi.

    Umpikujassa vaikutatte olevan, yhdessä. Ongelma ei ole vain sinun, koska erilaisessa kontekstissa pulmaa ei (ilmeisesti) olisi. Tekstisi perusteella sain käsityksen, että halusi ja tarpeesi olla äiti kolmelle liittyy juuri nykyiseen elämäntilanteeseesi ja perheeseesi (toivoisit kolmatta lasta juuri tämän puolison kanssa ja haluaisit vielä yhden sisaruksen kahdelle yhteiselle lapsellenne). Näin ollen asia tullee olemaan solmuna parisuhteessanne niin kauan, kunnes pääsette yhteiseen kompromissiin. Voisiko parisuhdeterapia mahdollistaa sen, että pääsisitte sinuiksi asian kanssa, vaikka kummankaan halu tai toive lapsiluvusta ei muuttuisikaan. Elämässähän kuitenkaan kaikki ei mene aina juuri niinkuin itse haluaa tai toivoo ja ne ovat osaltaa niitä kompromisseja. Entä jos parisuhdeterapia auttaisi teitä rakentamaan yhteistä näkemystä molempien kannalta riittävän tyydyttävästä tulevaisuudesta ja perhe-elämästä? Tai entä jos se auttaisi sinua tyytymään siihen, mitä nyt on - tai jos se auttaisi miestäsi asettamaan sinun toiveesi lapsilukuasiassa omien näkemystensä edelle?

    Onko niin, että sen, minkä haluaisit toteutuvan, voit tavoittaa vain nykyisessä parisuhteessasi ja perheessäsi? Silloinhan suurempaa päätösvaltaa asiassa käyttää miehesi, sillä sinä et voi muuttaa muuta kuin omaa ajatteluasi. Tunteiden kannattaa antaa tulla ja mennä mielensä mukaan, eikä kannata tuomita itseään tunteidensa perusteella - ajatteluusi ja käyttäytymiseesi voit sen sijaan vaikuttaa. Tilanne olisi varmasti erilainen, mikäli halusi olla äiti kolmelle olisi niin vahva, että se pakottaisi miehesikin valinnan eteen: haluaako hän sinut ja toiveet kolmannesta lapsesta vai joutuuko hän luopumaan sinusta ja yhteisestä perheestänne?

    Todennäköisesti miehesi kokee parisuhdeterapian hyödyttömänä niin kauan kuin hän tarkastelee tätä vain sinun henkilökohtaisena kriisinä. Tuolla jossain ylempänä olevan kommenttisi perusteella asioiden nykytila vaikuttaa myös häneen (ainakin välillisesti): kuten kirjoitit, seksi ei kiinnosta, sillä se nostattaa nämä kipeiltä tuntuvat ajatukset mieleesi ja saa sinut surulliseksi. Mikäli asia avautuisi hänelle yhteisenä kriisinä, josta voitte selviytyä yhdessä, voisi parisuhdeterapiakin ehkä näyttäytyä ihan eri valossa.

    En tarkoittanut edellä olevia suoriksi kysymyksiksi, vaan enemminkin pohdinnoiksi, joihin vastauksia etsimällä voisit ehkä saada uusia näkökulmia asiaan, jota olet varmasti pyöritellyt päässäsi väsymiseen saakka. Lopuksi en osaa toivottaa muuta kuin uskallusta keskustella erimielisyyksistä ja rohkeutta löytää kompromisseja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kiitos, että jaksoit kommentoida ja laitoit minut ajattelemaan asiaa useammaltakin kantilta. Tottahan toki on, että suurimman osan noista olen käynyt jo itsekin läpi. Et varsinaisesti tarkoittanut näitä vastattaviksi, mutta koen sen olevan ihan hyvä asia vastata.

      Sinähän sen sanoit, hallinnan tunteen menettäminen. Se on se erittäin kuvaava termi tälle tunnetilalle. Siitä seuraa lähes sellainen suotunne. Tuntuu että vajoaa ja vajoaa koko ajan alemmas, ei pääse ylös ja hukkuu tavallaan siihen omaan tunnemyrskyynsä.

      Ymmärsit oikein. Haluni todellakin liittyy siihen, että koen tämän perheen olevan kokonainen vasta kolmannen lapsen myötä. Kolmas lapsi ei ole minulle yksittäisenä halunu niin suuri, että lähtisin hakemaan sen siittäjää muualta. Se ei ole minulle vaihtoehto.

      Terapiasta en tosiaan aiemminkaan kuvitellut mitään kertaluonteista sessiota, missä joku ulkopuolinen vaan tekee temppuja ja kääntää jomman kumman pään sisällä olevia nuppeja. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että vaikkemme suoranaista vastausta löytäisikään niin se saattaisi auttaa joko meitä molempia tai vaan toista ajattelemaan asiaa joltain sellaiselta kantilta, mistä sitä ei ole osannut ajatella. Tiedän ettei tässä asiassa ole oikeaa ja väärää ja siksikin tämä on niin suuri henkinen ongelma.

      Pahintahan tässä itsekseen ajattelussa on se, että asia pyörii enemmän kuin edes tahtoisin päässä ja suurimmaksi osaksi keksin vain liudan kysymyksiä. Itselleni ja puolisolleni. Harvoin jään sanattomaksi, mutta itseni edessä niin on nyt käynyt. Pääni on täynnä elämääkin suurempia kysymyksiä, mutta ei yhtään vastausta.

      Onneksi (ainakin vielä) keskusteluyhteytemme toimii ihan kivasti, emmekä ole osanneet tuhota sitä ensimmäisenä.

      Poista
  9. Kirjoituksesi oli todella koskettava Hanna. On hienoa, että vaikka asia on sinulle vaikea uskallat jakaa sen täällä blogissasi. Se on rohkeaa ja auttaa varmasti monia. Ja kiitos siitä ja kiva kun tulit jakamaan blogisi minun Puhu muru -blogiin. Tule jatkossakin! Minä aion alkaa seurata sinua. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tämän blogiurani suurimman askeleen otin, kun tämän kirjoituksen julkaisin. Kyllähän se luonnoksissa oli lähemmäs puoli vuotta ennen kuin uskalsin. Olen lähes yllättynyt, etten ole katunut sitä päätöstä kertaakaan. Ainakaan vielä ;)

      Olenkin seuraillut sun blogia jo jonkun tovin ja aion varmasti seurata jatkossakin. Tervetuloa seuraamaan :D

      Poista
  10. Rankkaa luettavaa nämä, mut olet kyllä rohkeesti ja suoraan saanut ajatukset ulos noina aikoina. Mulla on nyt lähinnä samasta asiasta ajatuksena , että AAARRGGGHHHhh... Mut kiitti, vertaistukee antaa vielä näin pari vuotta myöhemminkin. :))

    http:// viivyvierellain.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelinkin, että ajatukset ja tunteet tässä asiassa saattaisi meillä kohdata aika hyvin <3

      Poista

Risuja vai ruusuja? Kiitos kommentistasi!