lauantai 12. heinäkuuta 2014

Muuttunut rakkaudessa.

Mikä se on se parisuhteen suvanto? Yleisesti ottaenhan kai sitä sanotaan, että seitsemäs vuosi on parisuhteen raskain vuosi. Mistä se on saanut alkunsa? Onko se totta vai tarua? Niin, ja onko se tosiaan parisuhteen seitsemäs vuosi vai avioliiton seitsemäs vuosi, mistä on kyse?

Lisätään kierroksia ja sitä mukaan kysymyksiä. Ihminenhän muuttuu elämänsä varrella, mutta muuttuuko ihminen myöskin rakkaudessa? Muuttuuko ihmisen käsitys rakkaudesta? Mihin pisteeseen asti muuttuminen on hyväksyttävää? Koska ylitetään raja muuttumisessa?

Taitaa kaikki olla yksilöllistä. Ja yksilöstä se on varmasti kiinni kuinka paljon muututaan.

Meillä se seitsemäs vuosi alkoi viime kuun alussa. En kirjoita tätä siksi, että miettisin, onko suhteemme nyt siinä seitsemännen vuoden kriisissä. Se vaan tuli tässä myös mieleeni. Lähinnä mietin nyt "ääneen" ajatusta tuosta muuttumisesta ja koitan pohtia asioita missä itse olen muuttunut.

Emme ole koskaan mieheni kanssa olleet kauheen romanttisia henkilöitä. Tai emme ainakaan yhdessä. Itsestäni tiedän, etten ole sitä ollut koskaan, mutta miehestäni en ole täysin varma. En ole tainnut koskaan kysyä. Olemme kummatkin ehkä enemmän suoran toiminnan ihmisiä. En esimerkiksi pysty muistamaan, koska olen viimeksi sanonut miehelleni rakastavani häntä. Enkä tosin tiedä, milloin itse olisin saanut kuulla sitä. Väitän jopa, että edellisestä kerrasta voi hyvinkin olla vuosi. Tai vaikka enemmänkin.

Onko se sitten ikä? Elämäntilanne? Arki? Vai joku muu, kun tuntuu, että ainakin itse olen ruvennut kaipaamaan tunne-elämään muutosta. En puhu suorasta toiminnasta, enkä ole vailla jokapäiväistä (viikkoista) kukkapuskalahjaa tms., vaan yhtäkkiä tajuan kaipaavani pieniä arjen tekoja ja ilmaisuja. Halaus siellä täällä, vaivihkanen kosketus, ehkä joku sana. Jotta olisi tunne, että toinen välittää ja rakastaa.

Olen miettinyt tätä myös siksi, että lähipiirissäni on eroamassa oleva nuoripari. Heille syntyi puolitoistavuotta sitten lapsi ja puolisen vuotta sitten sain kuulla heidän erostaa. He menivät naimisiin lapsensa kastetilaisuudessa. Miksi olen miettinyt tätä myös heidän kannaltaan? Koska mies sanoi eron syyksi sen, että nainen on muuttunut niin paljon. Nainen ei kuulemma ole enää se sama nainen, johon hän aikoinaan rakastui. Eikä hän osaa enää rakastaa naista. Minä en ole heitä tuomitsemassa vaan luotan heidän tekevän sekä itsensä, että lapsensa kannalta parhaan ratkaisun. Mietin vain, että tottahan toki ihminen muuttuu, kun hänestä tulee äiti tai isä. Pariskunnasta tuleekin perhe. Arki onkin yhtäkkiä pikkulapsen ympärillä ja vanhemmat "unohtavat" toisensa. Eikö se tavallaan ole ihan normaaliakin? Tietysti sillä olettamuksella, että arki normalisoituu jossain vaiheessa ja vanhemmat löytävät aikaa myös toisilleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Risuja vai ruusuja? Kiitos kommentistasi!