tiistai 1. heinäkuuta 2014

Kiitos, anteeksi, ole hyvä.

Kolme pientä sanaa. Erittäin suuri merkitys.

Aina aika ajoin mietin, kuinka moni asia olisi paremmin, jos jokainen osaisi nämä kolme ja käyttäisikin niitä. Itseltäni nämä tulevat suusta ulos miettimättä niitä ja usein jopa tuntuu siltä, että kiitänkö itse asiassa liikaakin.

Joku aika sitten kuulin radiosta jostain tapatutkimuksesta tai muusta vastaavasta. Siinä kuulemma joku stuertti oli päättänyt antaa kuohuviinipullon ensimmäiselle asiakkaalle, joka kiittää häntä. Oli mennyt muistaakseni pari vuorokautta, ennen kuin tuli aihetta antaa pullo eteenpäin. Miksi me emme enää kiitä? Eikö vanhempamme ole sitä tapaa meille opettanut? Jos ei, niin miksei? Mistä johtuu, että hyvät tavat ovat häviämässä? Onko huonotapaisuus, tai hyvätapaisuuden häviäminen niin kutsutun vapaan kasvatuksen aiheuttama ilmiö?

Parikin kertaa mulle on O:n varahoitopaikastakin (ryhmäperhepäivähoito) ihastellen kerrottu, kun meillä on niin hyvätapainen poika. Alkuun ihmettelin, että mitä häh? Sitten mulle kerrottiin, että tarkoittivat sitä, kun O osaa kiittää kauniisti. Totesin, että ei meillä sitä olla mitenkään erikseen opetettu, mutta puheestamme poika on varmastikin tuon poiminut. No niinhän se on, mitä vanhemmat edellä, sitä lapset perässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Risuja vai ruusuja? Kiitos kommentistasi!